Loppu ja alku

Kirjoitin tätä blogia kolme vuotta. Se oli vain murto-osa siitä ajasta jonka vietin itkien lapseni perään, joka oli nuo vuodet vain udun aavistus taivaalla, vähemmän kuin pilke maman silmäkulmassa.

Kolme vuotta sitten uskalsin kohdata tämän asian suruna - suruna jota en pyytänyt, mutta joka salaa kasaantui niskaani, synkensi taivaan jolla udun aavistus leijui - ja verotti psyykkistä hyvinvointiani lopulta aika tavalla. Kolme vuotta sitten soitin auttavaan puhelimeen ja puhuin tästä. Onko siitä vasta kolme vuotta? Silloin ymmärsin, että minun täytyy tietoisesti käsitellä tätä surua, huvitti tai ei. Perustin blogin. Heti alkoi mieli seljetä, tarina saada enemmän muotoa.

Blogin aika on ollut enemmän nousua kuin laskua. Vuodenvaihteessa 2013-2014 jotakin olennaista loksahti. Kävin tuolloin pitkän keskustelun läheisen ystävän kanssa ja ymmärsin, että lapsen hankkiminen yksin on minulle vaihtoehto - saatavilla oleva, realistinen ja jopa hyvä vaihtoehto. (Jopa paras ja todella hieno! Näin ajattelen nyt!) Tuohon elämänvaiheeseen liittyi läheisesti Frozen-elokuvasta tuttu, paljon tykätty hitti Let It Go, jonka sanomassa on voimaantumista ja oman tien löytämistä. 

Loppuvuodesta 2014 aloin säästää rahaa vauvakassaan. Se oli konkreettinen askel. Seurasi erinäisiä parisuhteita ja niiden tapaisia. Seurasi vielä aika tavalla vatvontaa, lapsiasian kanssa henkisesti jumissa olemista. Vääriä työpaikkoja, raskasta arkea. Myös paljon hyvää. Uusi parisuhde.

Marraskuussa 2015 varasin ajan klinikalle. Ensikäynti oli joulun alla. Alkututkimukset tehtiin tämän vuoden helmikuussa, ensimmäisen inssin lykkäsin lopulta kesäkuulle saakka. Lähdin kesäreissuun kantaen lämmintä ajatusta alkiosta. Reissun lopussa testasin negan, mikä tuntui paljon pahemmalta kuin olin aavistanut.

Heinä-elokuussa tuli viimeinen notkahdus, ahdistus fyysisin oirein - en ollut kokenut sen kaltaista koskaan ennen, ja se oli pelottavaa, syvälle kurottuvaa.

Elokuun inssistä tulikin tärppi, vaikken edes odottanut sitä!

Ahdistus poksahti, suli säikeiksi, haihtui kuin ei olisi ollutkaan. 

Tässä mennään! 

Minä ja Beibi olemme nyt saavuttaneet etapit, joiden jälkeen raskaudesta kertominen on jo tavallista (itsehän olen kyllä ehtinyt kertoa jo puolelle maailmaa, ja piakkoin arvelen Beibin oleilun näkyvän myös ulospäin). Olemme ohittaneet raskausviikot 12+0 sekä käyneet ensimmäisessä julkisen sektorin ultrassa. Meillähän oli varhaisultra klinikalla jo viisi viikkoa sitten, mutta tämänpäiväisessä tähystelyssä erottui jo paljon paljon muutakin kuin pää ja läpättävä syke. 

Kerron ultrasta sekä tulevasta elämästämme lisää uudessa blogissani, sillä nuo tarinat eivät enää kuulu tähän blogiin. Mahdottoman lämpimästi tervetuloa uuteen osoitteeseen seuraamaan ja kommentoimaan matkaamme! <3

Hieno

Tänään katsoin ystävän valokuvaa kesätapahtumasta, jossa olimme kolme vuotta sitten - ja näin äkkiä kaikki upeat ihmiseni ja hetkeni tähtinä ylläni, menneet ja tulevat. Laajuuden tunne. Miten arvokas, arvokas verkosto.

Yksi uusi tähti tulossa tännepäin. Suoraan syliin! 

On kuukausi siitä kun tein positiivisen testin. Viikko siitä kun pikkutähteni syke ultrattiin. Ultrassa mukana ollut ystävä saattoi saada vauvakuumetartunnan! 

Työmatkani kulkee päiväkodin aidan vieritse. Tänään iltapäivällä portilla pyörivät lapset tervehtivät minua ja kysyivät, ketä tulin hakemaan. "En ketään, kuljen vain tästä ohi." Mutta en olekaan niin kaukana siitä kun menen hakemaan jotakuta! Enpä enää!

Nyt on hyvä, nyt on oikein oikein oikein hyvä. <3

Upottava

Antaudun tälle painolle - tälle joka painaa minut lepäämään lepäämästä päästyäni, lepäämään sellaisten massiivisten ponnistusten jälkeen kuin suihkussakäynti ja välipalan laittaminen (ja syöminen, se kaikkein työläin!). Painolle joka tuudittelee minut viettämään lämpimässä sängyssäni tuntikausia. Nyt on tämän aika. Upottaudun onnekkuuden tunteeseen.

(Toivoisin silti, että saisin syödyksi ja että pahoinvointi lientyisi piakkoin. Tämä on ainoa raskausoireeni, joka ei taivu romantisointiin eikä minkäänlaiseen nauttimiseen. ;) ) 

"And it's like the fog has lifted"

Ostin itselleni äitiysruusuja.

Illalla levittelin iholleni ensimmäistä kertaa raskausajan ihonhoitoöljyä, rituaalinomaisesti kynttilänvalossa. Öljyn tuoksu on jännä, uusi - tämän elämänvaiheen tuoksu, jonka luultavasti muistan vielä aikojen päästä.

Pieni jatkuva levottomuus näissä päivissä - jokin odottaa vielä tasaantumista. Ei haittaa. 

Kohtuni on jo appelsiinin kokoinen! 

"Mitäs mamma?"

Noin äitini kysyy minulta puhelimessa. Myös isäni on alkanut soitella minulle muuten vaan, ilman erityisempää asiaa.

Reilu viikko sitten kävin ekaa kertaa kirppiskierroksella plussan jälkeen. Tuli hirveä nälkä vauvanvaatteita kohtaan, himo! Haluan vauvalleni tuon ja tuon ja tuon...! Poikkesin myös katsomassa kirjakaupan ensikirjahyllyä. Tämä on nyt tavoitteellisempaa ja erilaista, syvempää, ajattelin - vaikka näytän samalta kuin ennenkin (oudolta mimmiltä joka on käynyt ostelemassa minivaatteita jo kohta vuoden ajan, vaikkei beibiä näy missään... mahtavatko kirppismyyjät muistaa minut?).

Olen ollut nyt yli viikon kipeänä. Ja vaikka varsinainen kipeys onkin jo väistymässä, olen silti iltaisin kalpea, huohottava nuuppana, joka vaivoin saa syödyksi muutaman lusikallisen jugurttia.

Hassua ajatella, että Hän on ollut mestoilla jo yli kuukauden! Hän saa aikaan kaikenlaista: fyysisesti huonoa oloa, päivittäisiä itkahduksia mistä tahansa syistä, varovaista sisäistä värinää, pehmeää uskoa siihen että kaikki muu elämässä asettuu tämän ympärille juuri niin kuin kuuluukin - ja sen hurjuuden taivastelua, että olen todella tällä tiellä. Siis minä saan lapsen. Olen todella badass!

Olen ajatellut taas joulua - sitä ettei se ole minulle enää lapseton, ei enää koskaan.

Siskoni on hankkimassa koiranpentua. Laumamme täyttyy!

Ensi maanantaina on varhaisultra klinikalla.



P.S. Eniten juuri nyt jännittää, miltä lapseni näyttää. Luovuttajan geenien puolesta siis. Muut asiat eivät oikeastaan jännitä, mutta tämä. Kuin lahjapaketin saisi!

Hienon lahjan saan. Kevätlahjan. Minulta ja universumilta minulle - hyvää kevättä, Donna.

Minä ja Hän

Avasin vauvanvaatelaatikkoni ja itkin. 

No, itken vähän kaikelle! Tämän postauksen otsikolle, eilen animaatioelokuvalle, kaikenlaisille arkisille pahan mielen aiheille, ajatuksille minun ja Beibin tulevasta asunnosta. Olin vähällä itkeä kun minua töissä onniteltiin (sen yhden ainoan työkaverin toimesta jolle olen kertonut). Itken kun puhun tästä valtavasta onnellisuudesta, itken kun puhun elämän epävarmoista kohdista. Kaikki tämä on hyvää itkua! Pintaitkua, vaikka liittyisikin syviin asioihin. Itkua, joka ei ole nähnytkään ahdistusta eikä masennusta. Onnellisen ihmisen itkua. 

Kaikki laatikon vaatteet ovat Hänelle. Oikealle elävälle vauvalle, joka kohdussani kasvaa.

Donna O. ei tajuu

Ras kaa na

Entajuuentajuuentajuu

En Tajuu!!!!

<3 <3 <3 <3 <3 <3

---

Järkyttävän onnellinen!

Nämä sanat eivät riitä millään. Mitkään eivät.

Huudan sisäisesti!
Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa!

!!!

Äärionnellinen

Tänä aamuna kadulla kulki pariskunta sekä lapsi, joka rattaista käsin nimesi ympärillä olevia asioita. Kohdalle tullessani hän katsoi minua silmiin, osoitti ja sanoi "nainen". Meitä aikuisia hymyilytti. Miten hyvältä pienten lasten kanssa vuorovaikuttaminen nykyään tuntuu! Ennenkin olen pitänyt siitä, mutta nyt mentiin aivan eri sfääreihin.

Iltapäivällä katsoin vastaantulijoita ja mietin, liekö heistä kukaan yhtä onnellinen kuin minä. Minulla on kaikki syyt olla, mykistymiseen saakka.

Varhaisultra klinikalla on 12.9.
hCG-tasoni on erinomainen. (Ja testiviivakin tänään reipastui.)

En KESTÄ !!! !!!

Olen ansainnut kaiken tämän onnen. Tätä on valtavasti, tämä on valtavaa, tämä ON ja tämä tapahtuu MINULLE koska MINÄ uskalsin lähteä tavoittelemaan tätä. Olen nyt tässä ja olen RASKAANA.

Olen hirvittävän onnellinen. 

Äitini alkoi uutiset kuullessaan kiljahdella ja itkahdella puhelimessa, ei saanut hetkeen sanaa suustaan.

---

P.S. Lukijoille tiedoksi: Poistun tästä blogista hehkuttelemasta viimeistään kolmen kuukauden keskenmenoriskirajan täytyttyä - menen sitten ehkä toiseen blogiin. Tämä pysyköön pääosin alkuperäisen tarkoituksensa ja nimensä mukaisena!
(Itsekin nimittäin tiedän vain harvoja yhtä ärsyttäviä asioita kuin "lapsettomuusblogit" joista lävähtääkin varoittamatta silmille sivutolkulla ultra- ja masukuvia.)

Aalloilla alkion kanssa

Hei vaan.

Plussalla yhä! 

Lauantai oli huolipäivä, sunnuntai luottavampi. Tämä maanantai on tarjoillut kumpaakin lajia.

Aamulla minut syöksi murheen kuiluun se, että viiva ei ollutkaan odotetun reipas vaan jopa eilistä hieman haaleampi (kyllä, tietysti olen testannut joka aamu). Selvästi silti kirkkaampi kuin perjantain ja lauantain viivat.

Nyt iltapäivää kohden minusta on taas tullut levollinen, sillä ARMAS KOHTUJOMOTUKSENI ON TULLUT TAKAISIN! <3 <3 <3

Olen täysin riippuvainen tästä: fyysisestä merkistä itse pääkallonpaikalta. Siellä tapahtuu, kohtuni on duunissa, siellä kasvaa pikkuinen tiikeri. (Pikkuisella on jo mielessäni ikioma olemus ja nimitys, ja hän on jo syvästi rakas. <3 ) Tämä oire ehti olla parisen päivää poissa. Jos se nyt toistamiseen lientyy, en huolestune enää aivan yhtä kovasti. Bonustoivoa on antanut se, että myös toiseksi mainittavin oireeni, rintojen arkuus, on jälleen vahvistunut. 

Klinikan hoitaja käsitteli epäröivää plussalaista juuri niin kuin kuuluu: ei onnitellut, otti vain hymyillen ja rennosti rupatellen verikokeeseen. Tulokset (hCG-arvo) huomenna. 

Hauraudessa tallustellessani olen muutenkin saanut juuri sellaista tukea josta olen unelmoinut: yltäkylläistä myötäelämistä, rohkaisua ja huolenpitoa. Tätä minulle on tarjolla, vaikka hankin lasta yksin. Täydellistä!

Viikonlopun tehokas uutisointini varmisti, että minulla olisi väkisinkin käytettävissäni yli kymmenpäinen tukilauma myös mahdollisen keskenmenon suruun. Sekä tietenkin te online-tukijat! Viime päivien lukijaluvut ovat lämmittäneet - ja kommentit eritoten. 

Särkyvyys

Tänään heräsin ajatuksen kanssa, että raskaus on varmaankin peruttu. Testiviiva on vahvempi kuin eilinen, mutta moni oire on tänään poissa. Poissa! Lämpö laski hiukan, kohtua ei jomota, vatsaa ei turvota, rinnat aristavat paljon vähemmän kuin eilen.

Miten hauraita, nämä päivät!

Suoja

Täällä plussani suojissa järjestän elämää ja itselleni hyvinvointia, täältä plussani suojista pystyn taas tukemaan sitä tarvitsevia läheisiä eri lailla kuin ennen, täällä minun on hyvä olla. En kaadu. Pystyn. Olen minä. Osaan myös rajata: aina en voi auttaa muita. En enää tue ihmisiä, jotka ottavat minulta enemmän kuin antavat. 

Plussan suojissa olen turvallisella maaperällä, joka ei hulmahda altani. Täältä on hyvä ottaa tukea ja kerätä ympärille muut tukevat asiat. Täällä on turvallista olla myös hämmentynyt, peloissaan, yksinäinen tai ahdistunut. Täältä näen tulevaisuuden, jossa on lapsi. Lapsi sisälläni muistuttaa itsestään koko ajan.

Tämä on nyt nojani, alustani ja runkoni. 

Kaikki KAIKKI saa nyt olla juuri näillä sijoillaan. 

Plussan vanavesiä

Vanavedet ovat laiskan leppeän uuvahtaneet kuten tämä häkellyttävän kuuma elokuun päivä; vanavesissä on murrettuja lämpimiä värejä, levoton pikku kummastus, pari kyyneltä ja tyhjän uuden aavan aavistus.

Tänään kiva työkaveri sattui kysymään, onko minulla lapsia. Vastasin, että ei, ja seurasi monen sekunnin hiljaisuus, joka suorastaan huusi minua kertomaan plussasta. Harmittaa, etten kertonut! Harkitsin ankarasti kaikki ne sekunnit. Jätin kertomatta, koska olin juuri aamupäivällä ajatellut pitäväni töissä matalaa profiilia.

Uskon, että voin yleisesti ottaen sitä paremmin mitä useammalle ihmiselle kerron, olkoonkin varhainen vaihe. Samaa mitä puhuin aiemmin naamioista. Jos tulisi keskenmeno, kertoisin siitäkin. (Tai ehkä en kaikille, mutta nokkelat päättelisivät sen itse.) Opettelen nyt sellaista yksityisyys-julkisuus-tasapainoa, joka tukisi hyvinvointiani parhaiten.

Raskaana oleminen on ihmeellinen asia: uusi elämä sisällä, eikä kukaan tiedä! Tänään eri elämä kuin eilen. Olen reipas, olen tärisevä, olen äkisti hymyilevä, olen oppiva, yksinäinenkin. Olen rohkea ja olen plussallinen. Osaan kuulostella. Tiedän, että nyt on aikaa hämmentyä ihan rauhassa. Olla.

+

PLUSSAA! 

Haaleaa plussaa, mutta sitä itseään kuitenkin. 

Sininen testi 10, punainen 25 mIU/ml.

Feat. Sitruunapuubeibi. 

Huipun tuntumasta

Luulen että olen raskaana!

Eilinen ja tämä päivä käänsivät uskonkelkan vessareissu kerrallaan. Vuotoa ei vain ole kuulunut, ei pisaraakaan, vaikka vähintään pisaroita olisi pitänyt jo näinä päivinä näkyä. Lisäksi kivut, jotka ovat olleet jossakin muodossa läsnä jo viikon - ja kehon lämpö, joka on yhäti armollisen korkea! On ollut myös muutamia muita, lieviä oireita (käsi ylös, joka toivoo että tekisin oirepäivityksen!).

Kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu, siihen vaipuilen nyt luottamaan; tärisyttää. Tänään kihisytti innosta työpaikan vessassa! Ja julkisia odotellessa ja siellä sun täällä. Kihinäin jäljessä alkoi hipsutella sisään pieni epätodellisuuden tunne, väliin myös turtuus. Töistä tultuani kiskaisin yli tunnin päikkärit - yleensä en koskaan! 

Illan keskustelu personal trainerin kanssa: 

"Mä saatan olla raskaana." 

"Ai, vau! Te yritätte?" 

"Minä yritän." 

"...Ai? Öö. Siis -- mitä se tarkottaa?"

Seurasi kommentteja siitä kuinka nykyaika on siistiä, tiedustelu iästäni sekä siitä miten tähän päädyin - ja sitten estottomin ja söpöin kysymys: "Ai sä käyt siellä ja sitten ne aina laittaa sun sisään jotain?" 

Joo, niin juuri!

Huomenna on Suuri Aamu.

Kaikuja pohjan tuntumasta

Olen masentunut ja ahdistunut, nyt myös paperilla. Mikään elämänalue ei tahdo luvata janoamaani pysyvyyttä ja jatkuvuutta - keskityn haalimaan turvan hippusia ja selviämään kaikkien tunteideni kanssa. Levottomuus ulottuu uneen ja uniin. Ajatus katkeilee; unohdin juuri, mikä lause minun piti kirjoittaa seuraavaksi. 

Viime päivät olen syynännyt oireita virkaintoisen etsivän lailla, spekuloinut mahdollista heikkoa keltarauhastoimintaani ja oppinut hoidoissa olon kamaluudesta: toivon ja epätoivon vuorovesi hukuttaisi heikon. Itse olen tällä hetkellä nipin napin kyllin vahva. 

Menkkaisa olo jatkuu epätavallisen monetta päivää, mutta verta ei näy. Menkkojen laskettu aika on noin huomenna, virallinen testauspäivä ylihuomenna. Yhden negan jo muuan puuskassani testasin, mutta se oli varhainen. 

Joulumiete

Luin joulunajan tekstejäni vuodelta 2013. Minuun iski tietoisuus: ei ehkä yhtäkään joulua enää ilman lasta! Nyt todella. Voi kunpa, kunpa ei. Tulepa napero, täällä äiti odottaa. 

(Kyllä, sikiö lasketaan lapseksi. Hädän tullen jopa alkio lasketaan lapseksi.)

Kertomus kuukauden parhaasta päivästä (so far)

Eilen oli seitsemäs päivä tokasta inssistä lukien. Eilen minusta tuntui ensimmäisen kerran, että tulen ehkä tästä kierrosta raskaaksi. Kuluneen viikon olin valmistautunut jatkamaan käyntejä, laskeskellut rahojani ja yksinkertaisesti olettanut, että vielä ei. Liian helppoa se olisi, liian ruusuinen syksyn pelastus, yletöntä hemmottelua universumilta?

Eilen tunsin omalaatuisen yhdistelmän kohtukipuja, jollaiset eivät kuulu tähän kierron vaiheeseen. (Tunsin myös yhden aivan erityisen tuntemuksen, jollaista en muista tunteneeni koskaan ennen.) Illaksi ne lientyivät. 

Beibi kiinnittyi?

Eilen bongasin kohdun ja munasarjat myös jonkun ikkunasta.

Tänään fyysiset oireet ovat poissa (ellei oteta lukuun palelemista ja lievää päänsärkyä, jotka voivat liittyä sataan muuhun asiaan raskauden lisäksi). Ja heti tänään on mundaanimpi, sumuisen levoton olo, kun en konkreettisesti tunne raskauden mahdollisuutta.

Ripustaudun tähän asiaan nyt melko paljon. Se on okei. Tämä on elämäni suurimpia asioita.

Jännittää!

--

Jälkikirjoitus: Eilinen ennentuntematon poreileva polttelu hiipi kohtuuni nyt iltaa kohden jälleen. Kuinka nautin! Ylipäänsäkin nautin kehoni kuuntelusta, tuntemusten fiilistelystä. Mahdolliseen raskauteen liittyvien tuntemusten kohdalla nautin potenssiin kuusi. Hyvää yötä Donna ja Ehkä-Vauva!

Inssipäivä vol. 2

Ekaan inssiini, joka tehtiin keskikesän alla, liittyi tunnekuohu: Matkalla klinikalle aloin holtittomasti itkeä. Päälleni hyökyi äkkiä se, miten yksin tämän kanssa olen. Rakastettu ja ystävä tarjosivat etätukea viestien muodossa, mutta yksin mikä yksin - näin suuren asian äärellä, tämän potentiaalisen lapsen ihka ainoa tuleva vanhempi, minä yksin. 

Toimenpiteen jälkeen yksin olemisen hurjuus ei enää vaivannutkaan. Omistin maailman. Hykertelin ja helpotushuokailin sitä, miten ei tarvitse enää tehdä mitään, vain odotella että solut hoitavat hommansa. 

Tämän päivän tarina on vähän toisenlainen. Toka inssireissu oli reipashenkinen lääkärin otteita myöten ("mennääs sitten jo, mulla on tää täällä taskussa ja se lämpenee...!"). En tuntenut erityisesti mitään, en jännitystä, en suuruutta, en intoa. Olin kuitenkin hyvällä tuulella ja mutkattomalla tekemisen meiningillä: ehkä tärppää, ehkä ei, nyt tehdään tämä. Seuranani odotushuoneessa oli ystävä. Menimme inssin jälkeen syömään ja kahville. Juttelimme olevasta elämästä - emme tulevasta vauvasta.

Tänään on hyvä.

EVO

Viime aikoina ahdistus on aikaansaanut minussa muun muassa toistaitoisuutta ravitsemuksestani huolehtimisen suhteen. On tuntunut vaikealta laittaa ruokaa, ostaa ruokaa, syödä ruokaa. Tänään heräsin selvässä nestehukassa (toim.huom.: en siis kuitenkaan darrassa). Itsesyytökset huomasivat oivan tilaisuuden nousta taas pintaan: Olenko syönyt ja juonut näinä päivinä tarpeeksi? Mitä jos nestehukka tai vajaaravitsemus rappeuttaa kohtuni limakalvon (joka tosin vielä eilisessä ultrassa oli "kaunis" - tykkään kun nuo käyttävät juuri tuota sanaa!). Jospa kehoni on stressitilassa enkä siksi tule raskaaksi? Mitä jos olen kaikessa vain niin totaalinen tunari, että universumi ei kerta kaikkiaan tule antamaan minulle lasta? 

Voisinko keksiä vielä muutaman aivan absurdin asian lisää, jotka ovat Kiistämättä Minun Syytäni?

Kuukausi jonka en uskonut tulevan

Soitin klinikalle. Ja kylläpä maanantai pelastui! Täten viimein toivotan itseni takaisin tervetulleeksi elämään, jossa Asioita Tapahtuu. Inssi tapahtuu aivan pian.

Sitten syksykin saa tapahtua! Vakavuus; vähemmän viilettämistä, enemmän viileyttä. Vähemmän tuskan hukuttamista kaikenlaiseen touhuiluun, maanisdepressiivisen kaltaista väkertelyä pienen oravan lailla. Enemmän olemista ja hyväksyntää sitä kohtaan, mikä on ja mikä Tapahtuu. 

Rauha!

Tein oman pikku getawayn luonnon helmaan. Annoin asioiden eriytyä mielessä, ja niin ne tekivät. Ei tullut kesäraskautta - ja nyt se alkaa viimein olla minulle ihan ookoo. Ehkä tulee syksyraskaus. Toivottavasti ainakin jouluna saan mehustella sillä, että sitä seuraavana jouluna mukana onkin Vauva. 

Kyllä, todellakin vihaan heinäkuuta

Eilen törmäsin julisteeseen, jossa kerrottiin sikiön kehittymisestä. Palasin katsomaan julistetta vielä kahdesti, sillä sen edessä tunsin kummaa rauhaa, konkretiaa: Viikoilla 18-20 sikiön selkäranka erottuu ultrassa helminauhana. Siis minunkin kohdussani olevan sikiön, pian! Janosin olla äitiysneuvolan asiakas, seurannassa, kasvualusta, vastuussa elävästä pikkuisesta. Elää merkityksellistä elämää! Tuntea pysyvyyttä ja suuruutta. Ei vain haahuta ja rämpiä itkua pursuavista yhdentekevistä päivistä läpi.

Tänään kateellisna katson kuvia inssinjälkeisestä itsestäni. Maailmanomistajuus minussa - en ehkä saa samaa tunnetta enää koskaan. Tunnetta, että nyt tämä varmasti onnistuu, tämä oli tässä ja tämä on juuri oikea aika.

Parin viikon sisällä on toinen inssini. Tiedän ettei siitä välttämättä tärppää, eikä seuraavasta, eikä seuraavasta... Mutta nyt pääsen sentään tekemään seuraavan aina heti seuraavassa kuussa. Ei enää koskaan välikuukausia minulle. Joulukuussa klinikka ei ole kiinni kovin pitkään, eihän? Sitä paitsi jouluun mennessä kohdussani muutenkin kasvaa jo siroa helminauhaa. Eikö kasvakin?

EIKÖ ***** KASVAKIN?! 

Avautumisesta

Olen taas näinä päivinä tuntenut auki olemisen ihmeellisen voiman: Kun uskaltaudun kertomaan lapsettomuudesta ja muista henkilökohtaisista, tuskaisista asioista muillekin kuin aivan läheisimmille ysteille, saan niin paljon! Olen niin paljon onnellisempi. Minusta välitetään, kun minut nähdään. Jos pidän naamiota, ei kukaan voikaan tulla lähelle. Näinkö niitä uusia ystäviä aikuisiällä saadaankin: vuodattamalla puolitutuille heti kättelyn jälkeen, mikä kaikki on kamalaa? Suits me! 

En taida enää oikein osatakaan vastata "hyvää", jos kuuluu huonoa. Tai ehkä olen jonkinlaisessa välivaiheessa tässä kehityksessä, sillä olen kuullut itseni pari kertaa sanovan: "Ihan jees, tai siis oikeestaan kyllä tosi huonoo!"

Tänään tuli ekan kerran mieleen, että ehkä ihan oikeasti jatkan bloggaamista myös vauvan saatuani - ja kirjoitan muustakin kuin vauvasta. (Koska itse en lue - enkä muista tuskattomina viattoman vauvakuumeen vuosinanikaan juuri lukeneeni - blogeja joiden sisältönä on pelkästään vauva, en näe itseäni myöskään kirjoittamassa moista. Olen lisäksi taipuvainen pitämään vauvanhoidolliset ja kasvatukselliset periaatteeni enimmälti omana tietonani, jollei joku niitä erikseen kysy - joten "pelkästä vauvasta" kertova blogini saattaisi olla vähän tyhjä.) 

Kirjoittaminen on minulle luontainen keino jäsentää mieltäni, ja julkisessa näpyttämisessä on voima jollaista oman kirjasen kansien väliin raapustamisessa ei ole. Niiden kansien väliin ei kukaan tule lukemaan, kommentoimaan ja samaistumaan!
Samaan tapaan kuin kukaan ei saa tietää, että minulle kuuluu huonoa, jos aina kysyttäessä sanon "hyvää".

Simply unbearable

Todistaakseni itselleni että olen kuin olenkin kuluneen vuoden aikana edennyt ja kasvanut vaikkei siltä tunnu - sekä keventääkseni itsesyytösteni painoa edes hiukan - olen ottanut asiakseni lukea läpi päiväkirjamerkintäni viime vuoden kesältä tähän päivään. Parhaillaan kahlaan lokakuuta. 

Lokakuussa parisuhteeni oli tuore ja toisaalta vaakalaudalla, koska aprikoimme, mahtuisiko kauan kaipaamani Vauva elämäämme (minun elämääni kyllä, mutta entä minun ja Rakastetun yhteiseen). Voisiko kyseeseen tulla yhteinen poikanen; entä mahtuisiko poikanen joka olisi vain minun? Odotimme kai valaistumisen iskevän salamana taivaalta? Kun katson taaksepäin, näen tiheää syyspimeää jossa jaksoin kuitenkin vaalia ilonliekkiä, uskoa kohtaloon joka johdattaisi meidät kolme maaliin parhain päin. 

Lokakuun puolivälissä kirjoitin:

"Luulen että eniten pelkään tätä: Päätän odottaa ja antaa Rakastetulle/meille aikaa, annan liikaa, katkeroidun, tulen onnettomaksi, eikä se palkitse; odotuksen päässä ei ole mitään hyvää." 

Tänään minusta tuntuu, että juuri tuo suurin pelkoni on käynyt toteen. Olen tyystin lohduton, minusta tuntuu samalta kuin silloin kun olin masentunut. 

Aion hakeutua keskusteluavun piiriin.

Jatkan päiväkirjojen lukemista saadakseni tietää, mitä ihmettä oikein tein noita lokakuun päiviä seuranneet yhdeksän kuukautta. Mikä täytti arkeni. Minne kadotin kartan ja kompassin, mistä iloitsin, miten kestin odottaa. Miten kestäisin odottaa nyt vielä.

Jotenkinhan tässä

Tallailen. En ole raskaana, päivät vaihtuvat. On oikein hyviäkin, nauravan levollisen rakkaudellisen täysiä. Enimmäkseen kuitenkin väsyneitä, syvältä uuvahtaneita. On keloja itsestä, elosta, tulevan odotuksesta, nykyhetken kohtaamisesta. Kasvusta ja tilan antamisesta sille. Tässähän tätä mennään. 

Tule Vauva niin ostan sulle maailman

Kävin pitkästä aikaa lastenvaatekirppiksellä! En löytänyt mitään; minulla on jo sen verran kaikkea, että etsin enää tiettyjä spesifejä juttuja (ja superaarteita). 

Fiilikset moninaiset: Ihana katsella hyllyjä taas tauon jälkeen. Pettymys, kun suuri osa hyllyistä tyhjiä (onko heinäkuu valtakunnallinen tyhjyyden kuukausi?). Kateus pystyvatsaista leidiä kohtaan. Ällöttävä korostetun vauvamaisen huuhteluaineen tuoksu yhdessä korissa. Lasten läsnäolo tavanomaisen miellyttävää - paitsi yhden kirskuvaitkuisen. Lässyttävät vanhemmat piikki lihassani.

Levitän kaikki vaatteet kotona lattialle ja katselen, sallin tunteet. En kuitenkaan tänään. Sitten kun jaksan ja pystyn.

En ehkä vihaakaan heinäkuuta

Kontrastit kismittävät: että jotkut läheiset ovat päässeet viimeisen vuoden aikana omassa elämässään niin pitkälle ja minä en mihinkään. Ihan oikeasti on todella vaikea muistaa että olen päässyt pitkälle mitä tulee henkiseen kasvuun, oman itsen tuntemiseen ja läheissuhteessa olemiseen, kun koti on yhä kolkko ja vauvanvaateboksi siellä yksinään pursuaa. Olen ostanut ensimmäiset pikkuvaatteet niin kauan sitten, että makuni on välissä muuttunut. Oh great. (Minua ei oikeasti hierrä 'rumien' bodyjen invaasio, vaan se että olen harrastanut tyhjäkohtushoppailua jo näin kauan enkä ole tajunnut edetä seuraavaan vaiheeseen.) 

Olen taas pohtinut toista lasta. Sitä, haluaisinko yhden vai kaksi ja mitä jos en saakaan enää toista vaikka tahtoisin. Sitä, miten aion järjestää lapselleni paljon muiden lasten seuraa siitä riippumatta, onko hän ainokainen vai ei. Sitä, että oikeastaan haluaisin kaksoset. Eivätkö kaksoset olisi vain oikeus ja kohtuus?

Nyt kuitenkin jo tiedän, että kestän tämän heinäkuun. Se on pian puolessa, hukkaovulaatio oli pari päivää sitten. Seuraavat menkat ovat potentiaalisesti viimeiset. (En vihaa menkkoja, mutta vihaan sitä mitä ne edustavat.) Viikonloppuna kummilapsi könysi sylissäni, litisti nenääni pusuillaan, valutti lämmintä lapsienergiaa sieluni rakoihin.

Minulla on rakkautta, harrasteita, ystävyyttä - ja nyt myös rohkeutta kertoa hoidoistani avoimesti joka teekutsuilla, joten mikäs tässä hei nyt enää?

On kyllä silti tänäkin aamuna hemmetin jumittava olo.

Annan olla.

Hyvä homma että hoidan itseäni teellä enkä viinalla.

Vihaan heinäkuuta

Puolivieraan taapero tunki syliin. Sai tulla toki.

"Onko sulla omia lapsia kun vaikutat olevan tollanen lapsi-ihminen?"

"Ei oo... Toiveissa on kyllä." 

Olin vähällä kertoa, että olen hoidoissa, vaikka olin vasta alle kymmenen minuuttia takaperin tavannut kyseisen ihmisen. Eilen kerroin somessakin, vaikka vielä melko rajatulle ystävien joukolle. Haluan tussata sen otsaani. Haluan huutaa sen. Kaikki kaikki tietäkööt, kaikki kaikki tukekoot minua nyt kun sitä tarvitsen.

Tänään itketti vain vähän, kunnes kohtasin sen taaperon. Olisinkohan saanut sen kuukaudeksi lainaan. 

Sadepäivän rauhaa, olkaa hyvät!

Päivän biisi. En arvannut jakavani jonain päivänä musalinkkejä tässä blogissa (tai yhtään missään blogissa), mutta enpä arvannut myöskään olevani joskus 29-vuotias lapseton - ja niin edelleen. 

Tänään on hyvä olla! Ja sepä vasta on hienoa luksusta. Säilyköön tämä tila! 

---

"I choose to confront the world 

that crumbles within

Abandoning kingdoms in search of more

or less

or whatever my destiny dictates

--

Sometimes it rains 

leaving girl to heal her own wounds

--

I fight to change this

To stay in the positive consciousness long enough to reflect the inconsistencies of reason

these deficiencies in perception

I strive to develop my gifts to improvise these life-changing decisions

--

I write these words to the beat of the raindrops

--

Life, be my melody"

- Iyeoka Okoawo: Sometimes It Rains

Loputko joskus, heinäkuu?

Pääsin Simpukan blogilistalle. Toivon, että tänne löytää listan kautta lisää ihmisiä, jotka voivat saada teksteistäni tukea, apua, ajattelemisen aihetta tai peilauspintaa. Ilahdun myös oikein kovasti kommenteista, pienistäkin!

Pian listalle päästyäni minua alkoi kuitenkin myös surettaa: en halua millekään listalle, haluan lapsen.

Minua ahdistaa, että olen tuottanut itselleni näin paljon pahaa oloa viivyttämällä hoitojen aloitusta. Minusta tuntuu, että en tunne itseäni tarpeeksi hyvin, kun en tajunnut että suruni muuttuisi kestämättömäksi jos vielä kuhnaisin. Minusta tuntuu, että olen puolikas kunnes saan sikiön kohtuuni, ja puolikkaana en voi mitenkään elää tyydyttävää elämää. Minusta tuntuu että olen sössinyt, että en osannut enkä voi korjata, että olen huono ihminen. 

Vahvaako? Ekan negan jälkeen? 

Toisaalta alan jo hiljakseen - erittäin hiljakseen - uskoa, että tämä olikin oikea hetki aloittaa hoidot ja että raskaaksi tulemiseni hetki on oikea, koittaa se milloin tahansa. 

Tänään uskalsin itkeä raskaana olevan ystävän edessä, joka on myös käynyt hoidot läpi. Huomaan muuttuneeni uskaltavammaksi tunteideni näyttämisen suhteen ja olen itsestäni ylpeä.

Tänään myös päätin, että rupean olemaan sellainen ihminen jollainen haluan olla ja jollainen koen aikaisemmin olleeni: pää pystyssä kulkeva, iloa vaaliva, itselleen aktiivisesti iloa järjestävä. (Tämä ei tietenkään implikoi surun patoamista tai kieltämistä tai mitään muutakaan tuhoisaa.)

En juuri ole lukenut blogitekstejäni kronologisessa järjestyksessä. Mietin, millainen kuva tunne-elämästäni mahtaa näiden perusteella syntyä. Ei sillä että ylipäätään väittäisin olevani emotionaalisesti tyyni kuni pinta veen, mutta viimeinen vuosi tuntuu olleen aivan omaa luokkaansa. Kulminoitumaa, kasvua kasvun perään, arvaamatonta aallokkoa.

Millaisia tunnemyrskyjä teillä, lukijat?

Lapsettomuusjulistus

Olen kuin olenkin siirtynyt uuteen vaiheeseen: odotuksen odotukseen. Olen uudella polulla, vaikka juuri nyt tuntuu ettei MITÄÄN TAPAHDU. Ei-raskaana olemiseni todentamisesta on vasta toista vuorokautta ja elämä tuntuu kivettyneen kuin fossiili! Tuleeko milloinkaan elokuu? Odottelen itkuttomia päiviä, surettaa pohjatta, ottaa päähän ja ahdistaa.  Pelkään että minulle tulee masennus! Jokaisella ulkona kulkevalla naisella pömpöttää vatsa. Jopa mallinuket näyteikkunassa **ttuilevat minulle pitämällä käsiään vienosti kohtujensa päällä.

Hv vaan teillekin. 

"Musta tulee katkera lapseton nainen."
"Sä olet katkera lapseton nainen. Mutta et enää kauan. Sä saat kohta vauvan."

Vaikka olen surrut lapsettoman suruja jo iät, olen vasta aivan viime aikoina uskaltautunut kutsumaan itseäni lapsettomaksi. (En huutamaan sitä kaduilla ja kahvihuoneissa, mutta luokittelemaan itseni mielessäni siihen kategoriaan.) Pitkään minussakin eli ajatus, että 'virallinen lapsettomuus' on sitä biologista, sitä mistä saa diagnoosin. Elämäntilannelapsettomuus on kuitenkin yhtä huomionarvoista, yhtä lailla purevan kipeää ja yhtä lailla lapsettomuutta. Olen siis kärsinyt lapsettomuudesta jo vuosia. Hohoo. Anna minulle tunnustusta, maailma!

Lukijat joita lapsettomuus koskettaa tai on koskettanut: haluaisitteko kertoa kommenteissa, milloin tai miten teille muodostui lapsettoman identiteetti? 

"Jaksamisia"

Aaltoina... Aaltoina velloo jaksaminen. Viime lokakuussa en jaksanut enää yhtään, tammikuussa taas jaksoin hienosti. (Mutkattoman jakselun kausina blogi on usein hiljaa.) Tänään en jaksa, mutta kuukauden päästä ehkä taas kyllä, ja puolentoista kuukauden päästä onkin uusi inssi. Kummasti hekin jaksavat, jotka käyvät hoidoissa vuosia - kohtalo jota en toivoisi yhtään kenellekään, varmasti aivan kamalaa!

Ei huvita mikään, en halua mitään, ei kiinnosta mikään. Kaikki on latteaa. Saanko huuhtoa tuon heinäkuun vessanpytystä alas? En tarvitse sitä.

Tuomio testitikussa

Negatiivinen tietenkin, tumma viiva kuin oppikirjasta. Ensimmäisen viikon aikana kehossa oli tuntunut jännää, toisella viikolla ei enää mitään. Tiedäpä, pyyhkäisikö alkio.

Suru tänään tympeää, epätoivo tummaa samettia. Ei ettenkö uskoisi pääseväni paksuksi tässä ennemmin tai myöhemmin, vaan että en kestä odottaa enää päivääkään enkä edelleenkään ymmärrä miksi odotutin itseäni näin kauan ennen inssien aloitusta.

Mitä nyt tällä kesällä teen?

"Single Motherhood by Choice - a great option for Strong-Ass Bitches"

Tulipa vastaan nasahtava artikkeli! Tässä Huffpostin jutussa puhutaan siitä, miten SMC:ksi (Single Mother by Choice) ryhtyminen usein näyttäytyy ulkopuolisille rohkeana, vaikka ryhtyjä ei itse lainkaan kuvailisi siirtoaan - tai itseään - kyseisellä sanalla.

Minuakin on kutsuttu paljon nimenomaan rohkeaksi. Itse koen, että rohkeuden sijaan tässä oli kyse pakosta. Olin jo kovertunut niin tyhjäksi ja parkunut lapsenkaipuukyynelkiintiön niin monta kertaa yli äyräidensä, että vauvanhankinnan lykkääminen yhtään pidemmälle ei ollut minulle enää vaihtoehto. "A future without a child is simply unbearable", niin kuin muuan toisessa SMC-tekstissä sanottiin.

Tänäänkin tunnen itseni rohkimuksen sijaan liian pitkään väärillä poluilla haahuilleeksi surun vangiksi, joka on ollut kykenemätön tekemään muutosta, suunnittelemaan kunnolla ja ottamaan konkreettista askelta - vaikka on hyvin tiennyt mikä olisi se elämän tärkein asia, Se Yksi jota kohti mennä.

"Yksi on suurempi muita", laulaa Maija Vilkkumaa. 

Yleiselläkin tasolla minua ihmetyttää se, että näyttäydyn ystävilleni päättäväisenä ja määrätietoisena ihmisenä. Minähän olen vuosisadan vatvoja!

Mutta ehkä se, että suru kahlehti ja lamaannutti minut, ei ollut minun syytäni?

Kypsyn isoihin päätöksiin hitaasti, eikä sekään ole minun syytäni - eikä se ole edes vika, vaan ominaisuus.

Tallaan itsehyväksynnän tahmaista tietä hyvin, hyvin verkalleen. 

Tuolla toivo lymyää. 

Syväsukellus surumereen + kuivattelua

Kuukautiset.

Paljon itsesyytöksiä. No eihän se minun syytäni ole etten tullut raskaaksi? Ei (kai?!), mutta miksi en aloittanut hoitoja aiemmin? Miksi en jo kaksi ja puoli vuotta sitten, kun huomasin, että lapsen tekeminen yksin on minulle vaihtoehto A? Miksi en vuosi sitten, vaikka alkanut parisuhde kuinka häkellyttikin mieltä ja sydäntä? Miksi en heti tämän vuoden helmikuussa ensikäynnin ja alkututkimusten jälkeen, vaikka tuntuikin että oli muutenkin liikaa asioita meneillään elämässä?

Kuvittelinko tosiaan, että ylenmääräinen odottaminen toisi vielä jotakin lisää - minulle tai tulevalle lapselleni? Katkeruutta ja surua vain! Enkö tajunnut, etten kestäisi tätä tyhjää kesää? Seuraavan kerran klinikallani tarjoillaan inssejä elokuussa.

'Odottaminen' (muun elämän eläminen) on kuitenkin tuonut myös henkistä kasvua - tästä minua muistutti rakastettuni. Viimeisen vuoden aikana olen kasvanut valtavasti, enkä mitenkään voi väittää ettei se hyödyttäisi myös tulevaa lastani. Silti... Kolmenkympin rajapyykki lähestyy, enkä kerta kaikkiaan halua saavuttaa sitä ilman että olen raskaana. (Synnyttää en enää ehdi.)

Joka hetki minua satuttaa se että minut nähdään ihmisenä, joka ei vielä halua lapsia. Ystävät lisääntyvät ympärillä, ja minä aivan takuulla halusin lasta ennen kuin heistä kukaan.

Älkää olettako mitään, kuten tässäkin kanssabloggaajan mainiossa listassa sanotaan. Vaikka minulla ei ole lasta, älkää olettako ettenkö olisi sellaista kymmentä vuotta repivästi kaivannut, etteikö sellaisen puuttuminen olisi elämäni suurin murhenäytelmä ja ettenkö ropisisi paloiksi ravintolan lattialle joka kerta kun jonkun toisen ruokailijan suurisilmäinen vahinkovavva rääkyy viereisessä pöydässä.

Surin hedelmöityshoitojeni historian veristä alkusoittoa järven rannalla yöttömässä yössä. Onneksi minulla on draaman tajua. 

Testaan vielä alkuviikosta valekuukautisten varalta, nämä menkat kun ovat vähän epätavalliset, mutta toivon ehdin jo heittää. 

Olen kuitenkin vahva, ja olen tällä polulla, mikä on joka tapauksessa upeaa.

Inssipäivä

Tässä mun ovulaatiotestit tänä aamuna. 

Tässä mun privaatit juhlat inssin jälkeen. 

"Älä mieti liikaa", sanoi lääkäri - ja minä tottelen

Inssiä edeltävä ultra: nopein ja vähäeleisin klinikkakäyntini ikinä. Uusi lääkäri, ei omani. Munarakkula kypsymässä hyvin ja limakalvo "oikein kaunis". Viittä yli olin jo ulkona. Nyt on määräni jäädä tyynnä odottelemaan ovisplussaa, joka ei toivottavasti osu huomiselle (lauantaiplussa merkitsee hutikiertoa, koska klinikka on viikonloppuisin kiinni). Ei se huomiselle osu, mikäli yhtään kiertoani tunnen (nyt kirjoittaessani tosin alkoi alavatsassa nipistää ovista enteilevä kipu... elähän sie poksaha vielä!).

Viime päiviin on mahtunut paljon ei-raskaana olemiseen turhautumista. Ihmisten vilkaisuja vatsaani, tahallisia tai tarkoituksettomia. (Myös onnentoivotuksia inssiin.) Mietin, haluanko viikonloppuna kahville paksuna olevan ystävän kanssa - vaikka ko. ystävän tahtoisin sinänsä nähdä. Ehkä on turvallista mennä, sillä kyseessä on ronski tyyppi jolle voi purkaa myös hahmotonta vähän-kaikkeen-kohdistuvaa, ehkä-vauvattomuudesta-kumpuavaa **tutusta.

Näillä näkymin seuraavalla klinikkakäynnillä vihdoin tehdään jotain merkityksellistä. Tänään satelee vettä, kaikenlaiset arjen käytännön asiat hiertävät päätä, olen saanut liian vähän lepoa enkä jaksa kelailla tämän enempää. 

Aikalisä, päivä 23

Inssiä edeltävä ultra varattu kesäkuun 10. päivälle.

Taas yhdeltä ystävältä raskausuutinen.

Tihenee. 

Aikalisä, päivä 21

"Parin viikon päästä inssi."

"Toivottavasti pääset ekasta läpi." 

"Oon siinä ite aika passiivinen osapuoli, mutta toivottavasti lääkäri osaa hommansa."

"Toivottavasti ei tuu kritiikkiä, että olisit voinu käyttää enemmän vilkkua."

"Niin, tai että liian tiukat kurvit."

Ystävät. <3

Aikalisä, päivä 17

Oma kasvu tapetilla isosti. Minä. Minun rajani. Olennaisin funktio aikalisälle oli tämä, vaikka ensin luulin sen olevan muuta (fyysinen itsestä huolehtiminen, työuupumuksesta toipuminen, koti-inventaario). Tämä. Omien rajojen tunnistaminen ja aidosti niiden mukaan toimiminen.

Mitä minä haluan? 
Tukeeko tämä valinta sitä, millainen ihminen haluan olla? 

(Ylläoleva suoraan sovellettavissa myös äitiyteen: korvaa sana "ihminen" sanalla "äiti".)

Eilen illalla kihisin kuin lapsuudessa synttäriä edeltävänä iltana: Menen inssiin pian. Siis minä! Siis menen! Sitten pääsen jännittämään, aivan oikeasti pääsen. Nyt luen teepusseista mietelauseita, teen upeita lastenvaatelöytöjä ja o-do-tan.

"Miksi asia on tehty lasta haluavalle ihmiselle noin vaikeaksi", ihmetteli kaveri kuullessaan kaikista käynneistä, joita minulla on klinikalla jo ollut. Itse olen ollut innoissani jokaisesta käynnistä, ja hoidoissa hitaaseen tahtiin eteneminen on ollut oma päätökseni. Pidän henkilökunnasta, etenkin lääkäristäni - meillä synkkasi heti.

Rakastan sitä riehakasta onnellisuutta, joka minut valtaa aina kävellessäni klinikalta pois (yleensä lounasravintolaan tai kahvilaan kirjoittamaan päiväkirjaa ja lähettämään tekstareita tärkeille ihmisille joita kiinnostaa matkani seuraaminen).

Onni joka syntyy asioiden ottamisesta omiin käsiin - sille en kerrassaan tiedä vertaa.

I sure do.

Aikalisä, päivä 9

Munasarjoissani on meneillään viimeinen ovulaatio ennen yritystä. Kirppikseltä tarttuivat tänään mukaan villainen kypärämyssy, sukat ja tossut. Eilen ihana kirja.

Valmistautumista on kirppiksillä kiertely, valmistautumista on itsestä huolehtiminen. Valmistautumista on sekin - tai siis etenkin se - etten tee mitään. Ja se, etten ajattele asiaa. Kypsyä saa mieli. 

Ostin ystävän kanssa muuan vauvantarvikkeen puoliksi; kun minä tarvitsen sitä, hänen vauvansa on jo iso. En myöskään malta odottaa että pääsen kollaamaan kyseisen perheen kiertoon lähteviä pikkuvaatteita (mainittu vauva on heidän suunnitelmansa mukaan viimeinen). "Haluatko näitä?" No HALUAN! Minä haluan ne minun vauvalleni.

Töissä keski-ikäinen naishenkilö katsoi vatsaani kumman tarkkaavaisesti, kun ohimennen korjasin housujeni vyötäröä. Huomasiko hän tädinvaistollaan, että jotakin raskauteen liittyvää on ilmassa? 

Vielä kuukausi inssiin, en kestä!

My long long wait

"The longer you wait for something, 

the more you will appreciate it when it finally arrives."

"The harder you have to fight for something, 

the more priceless it will become once you have achieved it."

"And the more pain you will have to endure on your journey,

the sweeter the arrival at your destination.

All good things are worth waiting for

and worth fighting for."

- Susan Gale

Turhautumispläjäys

Luin vanhoja tekstejäni ja hengästyin, tuskastuin. Mitä ****n vatvomista! Vatvomista joka on jatkunut jo vaiikka kuiinka kauuan. (Kolmas voimasana blogissa parin viikon sisään? Mikähän risoo?) Puhumattakaan niistä seitsemästä, kyllä, seitsemästä, kuume- ja kaipuuvuodesta ennen blogin perustamista. Vauvakuumeeni alkoi vuoden 2006 syksyllä eikä ole missään vaiheessa lientynyt - vain kroonistunut ja alkanut tuottaa niin maan pirusti kipua, niin paljon enemmän kuin olisin ansainnut. Ja hittoako VIELÄKIN täällä tyhjin kohduin kuleksin! Mikähän ihme minua vaivaa? 

Ainakin on harkittu päätös nyt tämä. Enää ei ole epäilyksen häivääkään, ettenkö todella haluaisi lasta ja ettenkö todella haluaisi sitä nimenomaan näin, itsellisenä vanhempana. Kai sitten vain tarvitsen pitkän harkinta-ajan tämän kokoluokan siirtoihin? Lisäksi olen malttanut odottaa tiettyjen raamien vakiintumista, työ ja toimeentulo, juude jaade jaa. (On ollut toki pakkokin, koska opiskelijabudjetilla ei lähdetä hoitoihin.) Lisäksi rakastettuni ei ehkä olisi uskaltanut astua elämääni, jos siinä olisi ollut jo valmiiksi lapsi. Olisin ihan eri kuopissa.

Juude, jaade... 

Nyt ***** se vauva mulle tänne. 

En KESTÄ jos en tule nopeasti raskaaksi. En kuitenkaan olisi kestänyt sitäkään, että olisin saattanut tulla raskaaksi jo tällä viikolla; siksi peruin ultran. Nyt on aikaa fiilistellä hoitojen alkua vielä kuukausi. Viime viikkoina elämäntilanteeni ei mahdollistanut rauhallista fiilistelyä, kaikki tuntui vain ruuhkautuvan ja luhistuin.

Näin lähellä lapsen saamista en ole vielä koskaan ollut. Koetan kanavoida energiapuuskani vaikka kodin puhdistukseen kaikesta turhasta.

Pentueen koostumus

Viime viikolla pohdin itselleni ihanteellista lasten ikäeroa ja lukumäärää. Yllätyin. 

Totesin ensinnäkin, että en missään nimessä halua lapsia alle kahden vuoden ikäerolla. Tämä on kummaa, sillä ennen ajattelin haluavani nimenomaan pienet ikäerot, maksimissaan kolme vuotta. Nyt kolme vuotta on minimi! Neljäkin saisi olla. Olen palanut useamman kerran elämässäni loppuun esimerkiksi työn parissa ja tiedän hyvin, että sama voi tapahtua lasten kanssa. Haluan että elämäni on nautittavaa. Haluan pystyä omistautumaan, itseni lisäksi, kaikille rakkailleni: poikasille, kumppanille, laumalle. Jos heitä on liikaa tai heidän kulloistenkin tarpeidensa yhteisvolyymi liian suuri, omistautuminen kärsii. 

Totesin, että en välttämättä edes halua toista lasta. Ehkä kyllä lopulta haluan, mutta tuskin ikinä kolmatta. Tämäkin on kummaa, koska olen aina ennen halunnut tuvan täyteen muksuja! Siis nimenomaan kolme, on kai neljäkin käynyt mielessä. Sittemmin olen tuuminut, että iän takia taitaa jäädä kahteen, ja surrutkin sitä. (Ammattihenkilöt kyllä puhuvat minusta nuorena: "kuinka noin nuorena olet päättänyt hankkia lapsen yksin", "ehdithän sinä vielä kolme ihan hyvin". Omalla mittapuullani olen jo pahasti yliajalla.) Nyt ei sureta. Haluan olla äiti, joka ehtii harjata hiuksensa. Haluan pystyä huomioimaan lapseni yksilöllisesti, en pelkästään pitämään heitä poissa toistensa kimpusta.

Tarkoitukseni ei ole kärjistää, saati kritisoida kenenkään valintoja lapsiluvun tai ikäerojen suhteen - eikä myöskään tukea harhaa siitä että nämä asiat aina olisivat suunniteltavissa. 

Olen kuitenkin päässyt näillä pohdinnoilla sen äärelle mitä minä haluan minun lähtökohdistani käsin. Iloitsen siitä tässä alkavassa kesässä ja koetan muistaa että kiireen tuntukin on opittua, tavallaan harhaa (vaikka kaipuu ja biologiset rajoitteet, kuten ikä, ovatkin todellisia). Näin monen "lapsialapsialapsia"-vuoden jälkeen on raikasta todeta, että itse asiassa haluan elämässäni olevan myös viiden vuoden kuluttua paljon muutakin kuin lapsia.

---
Olisi mukava myös kuulla teidän lukijoiden kokemuksia, ajatuksia. Jos teillä on lapsia, montako, millaisilla ikäeroilla, miltä se tuntuu ja menikö se käsikirjoituksen mukaan? Jos tulevaisuudessa haluaisitte poikueen, millainen koostumus on haaveissanne? Jos lastenhaluamisenne tai lapsiahaluamattomuutenne on ajan kuluessa muuttunut, miten?

Aikalisä, päivä 2

Viikko sitten nukkumaan mennessäni aloin miettiä, mitä juttelisin Vauvalle kun raskaus olisi alkanut. Juttelisin istuen asuntoni lattialla, järjestäen vanhoja papereita (lue: heittäen niitä pois), koskettaen välillä vatsaa joka ei vielä olisi koholla. 

Kirjoitin hätäpäissäni ylös kännykkään, mitä sanoisin, jotta muistaisin tunnelmointini vielä aamulla: 

"Moi mä oon sun tuleva äiti.

Eiku OLEVA ÄITI! MÄ OON ÄITI. Sun äiti. MÄ OON. 

Mä oon aika sekasin. Tai silleen hillitysti sekasin. -- Mä seurustelen sellasen X:n kanssa. Meillä on aika eri elämät mutta silti me ollaan yhessä. Mä esittelen X:n sulle, kun sä tuut. Tai toivon että voin.

MÄ SAAN LAPSEN IHAN OIKEESTI KOHTA. Voi helv****! <333" 

---

Että näin! 

...Ja tänään olen taas malttamaton menemään inssiin. (Hillitystikö sekaisin? Uskon silti että aikalisä oli hyvä päätös.) Menkkojen alkaessa saan soittaa ja varata ultran. Menkat alkavat alle kolmen viikon kuluttua. 

Kesälomani muuten alkaa alle neljän viikon kuluttua! Sikälikin nyt on mitä odottaa.

Terveisin Donna O., joka seuraa huvittuneisuudensekaisella kauhulla terapiabloginsa sisällön muuttumista yhä tajunnanvirtaisammaksi, sensuroimattomammaksi ja intiimimmäksi.

Elpyvä hengittää

Eilen kirjoitin luonnoksen otsikkoon "väsynyt", mutta jo tänään "elpyvä" kuvaa minua paremmin. Kuinka hyvä! Minulla on ollut erittäin raskas kevät. Ei vauvattomuussyistä vaan muista syistä.

Teeskentelemättömyyttä. Tunteiden tuntemista. Olemista sen kanssa mitä on ja sen kanssa mitä ei vielä ole. Unta, lepoa, hyvää ravintoa, liikuntaa juuri niin paljon kuin keho pyytää. Sen katselemista, kun nousen; nauran taas ja iloitsen. Sisäistä tilaa, jotta voin kuulla sydämeni. 

Näitä toivon kuuluvan pieneen aikalisään jonka vielä otin. Peruin tänään klinikalle sovitun ultrakäynnin. (Ikean mainoksetkin sen tietävät: on OK muuttaa mielensä.) Menen ekaan inssiin sittenkin vasta kuukauden päästä.

Löysin vauvakirjan ilman ydinperheoletusta; sukupuussa ei molempien vanhempien sukua. Tykkään! 

Mikäli siellä nyt on pettyneitä kanssajännittäjiä, ehkäpä voitte hyödyntää aikalisän pyörimällä muissa blogeissa. Uskoisin kyllä tallettavani tänne ajatuksen jos toisenkin tästä kihinä- ja malttamattomuudenkasvatteluajasta.

Sitä, että tärppi ei välttämättä tule ekasta, kolmannesta tai viidennestäkään inssistä, en nyt mieti. Sen sijaan saatan fiilistellä sitä, miten ja mistä tähän olen tullut. Olen näemmä verkkainen harkitsija: vuosien kypsyttely, "lopullisesta päätöksestä" puoli vuotta ekaan klinikkakäyntiin, siitä puoli vuotta ekaan inssiin. Hyvä näin - "hyvä tuloo", kuten eräs ystävä (ja potentiaalinen vauvanhoitaja, nimi listallani) totesi.

Jos joku teistä tietää hyvän blogin itsellisen äidin tai itsellistä äitiyttä harkitsevan elämästä, lukisin moista mielelläni. Saa olla englanniksikin; toistaiseksi olen lukenut lähinnä Single Mothers by Choice -blogia. Suosittelen sitä, muuten! Esimerkiksi tämä teksti kolahti taannoin.

Niille teistä, jotka vielä mielitte viipyillä Lapsettomien lauantain teemoissa, tämä. "Kuulijana voi olla kuka tahansa heistä" - kosketti!

Syntymättömien vauvojen päivä on joka päivä

Viime vuoden lokakuussa löysin tämän mainion blogin kautta termin elämäntilannelapsettomuus. Olin riemuissani: Minulla on sittenkin viiteryhmä! Minä kuulun! Ennen tätä oivallusta minusta oli tuntunut "oikeiden lapsettomien" varpaille astumiselta se että olisin tuonut omaa kipuani liikaa esiin. Sain sille nimen ja oikeutuksen. Tänään luin kaverin jakamasta Lapsettomien lauantai -päivityksestä (joka oli siis peräisin eiliseltä) lauseen: "Lapsettomuus voi johtua myös elämäntilanteesta, kuten siitä, että ei ole puolisoa." Itkin vähän. 

"Ensi äitienpäivänä säkin olet sitten ehkä äiti", sanoo oma äitini. (Ensimmäiset puoli vuotta vauvaprojektista puhuessani hän toisteli vain "ootko tosissas", joten annettakoon hänelle tunnustus tekemästään kypsyttelystä.) Monta vuotta äitienpäivät ovat olleet minulle murhetta alleviivaavia, kahnaavia kuin huonosti istuva vaate; sellaisia että tekee mieli kiemurrella piiloon ihmisten ilmoilta, ravistella pois itkuisa tietoisuus siitä mitä aina aina vain puuttuu. Tänäänkin tuntuu siltä, tottumuksesta kai. Ei nyt enää jaksaisi juhlia näitä Muita Äitejä. 

Aurinkoa joka tapauksessa lukijoille tähän päivään - äitejä tai ei!

Alfanaaras korvat luimussa

Tänä aamuna: Yksinäisyys ja epämiellyttävä, epämääräinen pelko. Tuntuu, että en kuulu (esimerkiksi siihen hilpeään lapsettomien joukkoon, jonka kanssa eilen vietin iltaa). Eristäytymisen tarve. Tuntuu kuin olisin henkisesti raskaana jo nyt, ja hyvin yksin, ja kuin niin kuuluisikin olla: yksin luolassani, kuutamoretkilläni kukkuloilla. Toisaalta kiivas vastustus samaista eristäytymistä kohtaan: tulkaa, ottakaa minut huomioon ja olkaa kiinnostuneita minusta minusta minusta (ja poikasestani)!

Näillä main ainoa, jonka elämä muuttuu kohta ihan ****sti, olen minä. 

Täpinät

Päätös kypsyi tämän päivän aikana: Menen inssiin kahden viikon kuluttua (ja kyllä, tämä varsin todennäköisesti on myös klinikan puolesta mahdollista). En kesäkuussa. Nyt! 

Päätöksessä osasin kuunnella sitä mitä pitääkin: sydäntä. 

Osaan!

Intuitio edellä kaikkeen nyt. 

Hurjaa se, miten pieniksi pieniksi kaikki, ihan kaikki asiat paitsi Vauva pian muuttuvat.

Muun muassa tämän huomasin tänään: Nyt on vähemmän merkitystä materialla. Estetiikanjanoni, valikoiva makuni ja uskoni kauneuden voimaan arjessa ovat kyllä yhä tallella, mutta on rauhoittavaa huomata, että lopulta on varsin vähän väliä sillä, mitä poikasellani on päällä. Tai minulla. 

Talvella mietin, olenko vappuna jo raskaana. Tänä vappuna voin vielä poksauttaa skumpan. Rakastettuni osti meille pullon, jonka etiketti on mintunvihreä (kuten huomattava osa vauvanvaatteistanikin).

Sydänlämpimiä kevätpäiviä lukijoille!



Jännittää, mutta ei pelota. Mikään!

Valmis?



Olenko? Olemmeko? Kenen tulee olla ja miten? Muuttuuko pian - pysähtyneisyys, välitila, kaikki?

Naapuripöydän lapsi katsoo minua totisena, kun kirjoitan tätä.

Raskaaksi olisi päästävä?

Mitä kohta tapahtuu?

Mitä tunnen? Jännitystä, pelkoa, väräjävyyttä? Alitajuista kiireen tunnetta ("päästävä vielä valmiimmaksi, äkkiä")? Nöyryyttä ja pienuutta elämän suurten linjain eessä? Itse vetämäni linjat! Voimautuminen. Mutta: Tulisi tietää, osata? Nyt tuntuu siltä, että en - mutta luotan, että sydämeni tietää. Ja minä luonnollisesti osaan.

Entä lepääminen? Tärkein! Ykkönen nyt.

Tuhannet ennen minua näillä poluilla? Ja jälkeeni. Muttei juuri tällä.

---

Keho ja mieli. Lauma ja rauha.

Rauha, rauha, rauha!

"Mene metsään, mene ulos"

"Jos et koskaan mene metsään, mitään ei koskaan tapahdu, eikä elämäsi koskaan ala."

"Toivon, että astut ulos ja annat tarinoiden, eli elämäsi tapahtua sinulle, ja että työstät elämäsi tarinoita. Sinun elämäsi tarinoita, ei toisten. Toivon, että ravitset niitä verelläsi, kyyneleilläsi ja naurullasi kunnes ne kukoistavat ja kunnes kukoistat itse. Se on tehtävämme. Ainoa tehtävämme." 

- Clarissa Pinkola Estésin teoksesta

Naiset jotka kulkevat susien kanssa

(2014, suom. Nina Valtavirta)

Kasvukauden avaus

Minun ja klinikan aikataulut menivät sikäli ristiin, että ei ole varmaa, ehdinkö sittenkään ensimmäiseen inseminaatioon vielä ensi kuussa. Sitä seuraavan ovulaation aikaan taas olen todennäköisesti matkoilla, ellei kiertoni suvaitse olla hiukan tavallista lyhyempi (välillä se on). Ja sitä seuraava kuu on jo heinäkuu, ja kuinka minua ahdistaakaan ajatus kesän tulosta ilman edes raskauden mahdollisuutta.

Mikään ei kuitenkaan pysähdy siihen kun lapseni tulee. Mikään ei myöskään kuole, vaikka en saisi vauvaani ihan vielä. Tämä on kaikki tätä samaa elämää.

Aurinko oli tänään ensimmäistä kertaa lämmin. Kevät etenee, tulin raskaaksi tai en. Kun raskaus on alkanut, se etenee kysymättä. Lapsi kasvaa kysymättä. Kiire ei pitäisi olla - tulevaan, uuteen, eri. Tulevaa saa odottaa, mutta siitä ei saa elää. Jos kaipaan jotakin, otan sen - tältä elämältä, nyt.

Näitä olen pohtinut tämänhetkisessä työuupumusta lähentelevässä tilassani, josta vallan yhtäkkiä itseni löysin. (Aloin myös äkkiä pelätä, että stressi vaikeuttaisi raskaaksi tulemistani. Stressi, joka tuli kysymättä!) Aion tehdä tästä lähin vähemmän töitä. Ottaa vähemmän paineita vauvasäästöistäni. En tahdo näännyttää itseäni liialla työllä rahan tähden - en nyt, en raskauden aikana enkä sitten kun kanssani on Pikkutiikeri.

Olen voimakkaan kasvun äärellä. Tärkeää on ilo, rakkaus, väljyys, oma lauma ja vapaa ilma.

Levolliset tovit

Oma tila, kodin raivaus, ajatuksen lento. Lapsiaiheiseen someryhmään liittyminen, uuden kantoliinan osto. Vauvanvaatteiden kauhominen ja värien ahminta; minulla on näitä jo aika laatikollinen. "Rakkaudella keräämäsi aarreaitta", sanoi ystäväni. 

Tule vaan, Vauva. Tulkaa vaan, kaikki muutkin elämän jutut.

Olen valmis.

Kipupäivä vol. n

Tunnen syvää, syvää tarkoituksen tunnetta kun minulla on vauva kantoliinassa. Tunnetta, että tämä on kaikki, tämä on ydin. Tämä on oikein.

Kun tänään lähdin ystäväni luota - käärittyäni menninkäismytyn pois yltäni ja aseteltuani nukkujan liinoineen sohvalle - olin vaisu. En osannut toivottaa reippaasti hyviä vointeja. Oma kipu nousi, sitkeä sitkeä vanha kaveri. Matkalla bussille ajattelin, että on täysin ookoo että olen vaisu, että minulla on kipua. Tämä on nyt, tämä on totta tänään. 

Onko kohtuutonta kaivata kymmenen vuotta vauvaa, joka saavuttuaan tulee olemaan vauva yhden vuoden ajan? Ehkä teen sen jälkeen yhdeksän vauvaa lisää.

Kotona rakennan nyt pesää, järjestän vanhoja papereita illat läpeensä, luovun kaikesta joutavasta. Tuntuu hyvältä. 

Täytynee hyväksyä, että ystävien menninkäiset kiinnostavat minua nyt lähinnä vain omasta kohdustani käsin. Minulle he ovat olemassa jotta voisin heidän avullaan valmistautua omaan tulevaisuuteeni - ja saada sitä syvää syvää tyydytystä, elämän ytimen tuulta kasvoilleni. Tulen kantoliinan kanssa kylään. Minua ei oikeasti kiinnosta, miten ystäväni imetys tai unirytmin rakentaminen sujuu. Minua kiinnostaa, miten saisin oman imetykseni ja oman nukkumiseni sujumaan mahdollisimman hyvin, kun aika tulee. 

Se on ookoo. Kaikki on ookoo. Tänään on kipua - täysin ookoo.

Inseminaatio häämöttää, valo villiinnyttää sielua, rakkaus ei lähtenytkään elämästäni. Vaikka vauvani ei ole vielä saapunut, on juuri tämä lempielämäni, tämä tässä. <3

Toivon että teilläkin kaikilla on ihana kevät.