Rauha!

Tein oman pikku getawayn luonnon helmaan. Annoin asioiden eriytyä mielessä, ja niin ne tekivät. Ei tullut kesäraskautta - ja nyt se alkaa viimein olla minulle ihan ookoo. Ehkä tulee syksyraskaus. Toivottavasti ainakin jouluna saan mehustella sillä, että sitä seuraavana jouluna mukana onkin Vauva. 

Simply unbearable

Todistaakseni itselleni että olen kuin olenkin kuluneen vuoden aikana edennyt ja kasvanut vaikkei siltä tunnu - sekä keventääkseni itsesyytösteni painoa edes hiukan - olen ottanut asiakseni lukea läpi päiväkirjamerkintäni viime vuoden kesältä tähän päivään. Parhaillaan kahlaan lokakuuta. 

Lokakuussa parisuhteeni oli tuore ja toisaalta vaakalaudalla, koska aprikoimme, mahtuisiko kauan kaipaamani Vauva elämäämme (minun elämääni kyllä, mutta entä minun ja Rakastetun yhteiseen). Voisiko kyseeseen tulla yhteinen poikanen; entä mahtuisiko poikanen joka olisi vain minun? Odotimme kai valaistumisen iskevän salamana taivaalta? Kun katson taaksepäin, näen tiheää syyspimeää jossa jaksoin kuitenkin vaalia ilonliekkiä, uskoa kohtaloon joka johdattaisi meidät kolme maaliin parhain päin. 

Lokakuun puolivälissä kirjoitin:

"Luulen että eniten pelkään tätä: Päätän odottaa ja antaa Rakastetulle/meille aikaa, annan liikaa, katkeroidun, tulen onnettomaksi, eikä se palkitse; odotuksen päässä ei ole mitään hyvää." 

Tänään minusta tuntuu, että juuri tuo suurin pelkoni on käynyt toteen. Olen tyystin lohduton, minusta tuntuu samalta kuin silloin kun olin masentunut. 

Aion hakeutua keskusteluavun piiriin.

Jatkan päiväkirjojen lukemista saadakseni tietää, mitä ihmettä oikein tein noita lokakuun päiviä seuranneet yhdeksän kuukautta. Mikä täytti arkeni. Minne kadotin kartan ja kompassin, mistä iloitsin, miten kestin odottaa. Miten kestäisin odottaa nyt vielä.

Jotenkinhan tässä

Tallailen. En ole raskaana, päivät vaihtuvat. On oikein hyviäkin, nauravan levollisen rakkaudellisen täysiä. Enimmäkseen kuitenkin väsyneitä, syvältä uuvahtaneita. On keloja itsestä, elosta, tulevan odotuksesta, nykyhetken kohtaamisesta. Kasvusta ja tilan antamisesta sille. Tässähän tätä mennään. 

Loputko joskus, heinäkuu?

Pääsin Simpukan blogilistalle. Toivon, että tänne löytää listan kautta lisää ihmisiä, jotka voivat saada teksteistäni tukea, apua, ajattelemisen aihetta tai peilauspintaa. Ilahdun myös oikein kovasti kommenteista, pienistäkin!

Pian listalle päästyäni minua alkoi kuitenkin myös surettaa: en halua millekään listalle, haluan lapsen.

Minua ahdistaa, että olen tuottanut itselleni näin paljon pahaa oloa viivyttämällä hoitojen aloitusta. Minusta tuntuu, että en tunne itseäni tarpeeksi hyvin, kun en tajunnut että suruni muuttuisi kestämättömäksi jos vielä kuhnaisin. Minusta tuntuu, että olen puolikas kunnes saan sikiön kohtuuni, ja puolikkaana en voi mitenkään elää tyydyttävää elämää. Minusta tuntuu että olen sössinyt, että en osannut enkä voi korjata, että olen huono ihminen. 

Vahvaako? Ekan negan jälkeen? 

Toisaalta alan jo hiljakseen - erittäin hiljakseen - uskoa, että tämä olikin oikea hetki aloittaa hoidot ja että raskaaksi tulemiseni hetki on oikea, koittaa se milloin tahansa. 

Tänään uskalsin itkeä raskaana olevan ystävän edessä, joka on myös käynyt hoidot läpi. Huomaan muuttuneeni uskaltavammaksi tunteideni näyttämisen suhteen ja olen itsestäni ylpeä.

Tänään myös päätin, että rupean olemaan sellainen ihminen jollainen haluan olla ja jollainen koen aikaisemmin olleeni: pää pystyssä kulkeva, iloa vaaliva, itselleen aktiivisesti iloa järjestävä. (Tämä ei tietenkään implikoi surun patoamista tai kieltämistä tai mitään muutakaan tuhoisaa.)

En juuri ole lukenut blogitekstejäni kronologisessa järjestyksessä. Mietin, millainen kuva tunne-elämästäni mahtaa näiden perusteella syntyä. Ei sillä että ylipäätään väittäisin olevani emotionaalisesti tyyni kuni pinta veen, mutta viimeinen vuosi tuntuu olleen aivan omaa luokkaansa. Kulminoitumaa, kasvua kasvun perään, arvaamatonta aallokkoa.

Millaisia tunnemyrskyjä teillä, lukijat?

Elpyvä hengittää

Eilen kirjoitin luonnoksen otsikkoon "väsynyt", mutta jo tänään "elpyvä" kuvaa minua paremmin. Kuinka hyvä! Minulla on ollut erittäin raskas kevät. Ei vauvattomuussyistä vaan muista syistä.

Teeskentelemättömyyttä. Tunteiden tuntemista. Olemista sen kanssa mitä on ja sen kanssa mitä ei vielä ole. Unta, lepoa, hyvää ravintoa, liikuntaa juuri niin paljon kuin keho pyytää. Sen katselemista, kun nousen; nauran taas ja iloitsen. Sisäistä tilaa, jotta voin kuulla sydämeni. 

Näitä toivon kuuluvan pieneen aikalisään jonka vielä otin. Peruin tänään klinikalle sovitun ultrakäynnin. (Ikean mainoksetkin sen tietävät: on OK muuttaa mielensä.) Menen ekaan inssiin sittenkin vasta kuukauden päästä.

Löysin vauvakirjan ilman ydinperheoletusta; sukupuussa ei molempien vanhempien sukua. Tykkään! 

Mikäli siellä nyt on pettyneitä kanssajännittäjiä, ehkäpä voitte hyödyntää aikalisän pyörimällä muissa blogeissa. Uskoisin kyllä tallettavani tänne ajatuksen jos toisenkin tästä kihinä- ja malttamattomuudenkasvatteluajasta.

Sitä, että tärppi ei välttämättä tule ekasta, kolmannesta tai viidennestäkään inssistä, en nyt mieti. Sen sijaan saatan fiilistellä sitä, miten ja mistä tähän olen tullut. Olen näemmä verkkainen harkitsija: vuosien kypsyttely, "lopullisesta päätöksestä" puoli vuotta ekaan klinikkakäyntiin, siitä puoli vuotta ekaan inssiin. Hyvä näin - "hyvä tuloo", kuten eräs ystävä (ja potentiaalinen vauvanhoitaja, nimi listallani) totesi.

Jos joku teistä tietää hyvän blogin itsellisen äidin tai itsellistä äitiyttä harkitsevan elämästä, lukisin moista mielelläni. Saa olla englanniksikin; toistaiseksi olen lukenut lähinnä Single Mothers by Choice -blogia. Suosittelen sitä, muuten! Esimerkiksi tämä teksti kolahti taannoin.

Niille teistä, jotka vielä mielitte viipyillä Lapsettomien lauantain teemoissa, tämä. "Kuulijana voi olla kuka tahansa heistä" - kosketti!

Kasvukauden avaus

Minun ja klinikan aikataulut menivät sikäli ristiin, että ei ole varmaa, ehdinkö sittenkään ensimmäiseen inseminaatioon vielä ensi kuussa. Sitä seuraavan ovulaation aikaan taas olen todennäköisesti matkoilla, ellei kiertoni suvaitse olla hiukan tavallista lyhyempi (välillä se on). Ja sitä seuraava kuu on jo heinäkuu, ja kuinka minua ahdistaakaan ajatus kesän tulosta ilman edes raskauden mahdollisuutta.

Mikään ei kuitenkaan pysähdy siihen kun lapseni tulee. Mikään ei myöskään kuole, vaikka en saisi vauvaani ihan vielä. Tämä on kaikki tätä samaa elämää.

Aurinko oli tänään ensimmäistä kertaa lämmin. Kevät etenee, tulin raskaaksi tai en. Kun raskaus on alkanut, se etenee kysymättä. Lapsi kasvaa kysymättä. Kiire ei pitäisi olla - tulevaan, uuteen, eri. Tulevaa saa odottaa, mutta siitä ei saa elää. Jos kaipaan jotakin, otan sen - tältä elämältä, nyt.

Näitä olen pohtinut tämänhetkisessä työuupumusta lähentelevässä tilassani, josta vallan yhtäkkiä itseni löysin. (Aloin myös äkkiä pelätä, että stressi vaikeuttaisi raskaaksi tulemistani. Stressi, joka tuli kysymättä!) Aion tehdä tästä lähin vähemmän töitä. Ottaa vähemmän paineita vauvasäästöistäni. En tahdo näännyttää itseäni liialla työllä rahan tähden - en nyt, en raskauden aikana enkä sitten kun kanssani on Pikkutiikeri.

Olen voimakkaan kasvun äärellä. Tärkeää on ilo, rakkaus, väljyys, oma lauma ja vapaa ilma.