Kaikuja pohjan tuntumasta

Olen masentunut ja ahdistunut, nyt myös paperilla. Mikään elämänalue ei tahdo luvata janoamaani pysyvyyttä ja jatkuvuutta - keskityn haalimaan turvan hippusia ja selviämään kaikkien tunteideni kanssa. Levottomuus ulottuu uneen ja uniin. Ajatus katkeilee; unohdin juuri, mikä lause minun piti kirjoittaa seuraavaksi. 

Viime päivät olen syynännyt oireita virkaintoisen etsivän lailla, spekuloinut mahdollista heikkoa keltarauhastoimintaani ja oppinut hoidoissa olon kamaluudesta: toivon ja epätoivon vuorovesi hukuttaisi heikon. Itse olen tällä hetkellä nipin napin kyllin vahva. 

Menkkaisa olo jatkuu epätavallisen monetta päivää, mutta verta ei näy. Menkkojen laskettu aika on noin huomenna, virallinen testauspäivä ylihuomenna. Yhden negan jo muuan puuskassani testasin, mutta se oli varhainen. 

Kertomus kuukauden parhaasta päivästä (so far)

Eilen oli seitsemäs päivä tokasta inssistä lukien. Eilen minusta tuntui ensimmäisen kerran, että tulen ehkä tästä kierrosta raskaaksi. Kuluneen viikon olin valmistautunut jatkamaan käyntejä, laskeskellut rahojani ja yksinkertaisesti olettanut, että vielä ei. Liian helppoa se olisi, liian ruusuinen syksyn pelastus, yletöntä hemmottelua universumilta?

Eilen tunsin omalaatuisen yhdistelmän kohtukipuja, jollaiset eivät kuulu tähän kierron vaiheeseen. (Tunsin myös yhden aivan erityisen tuntemuksen, jollaista en muista tunteneeni koskaan ennen.) Illaksi ne lientyivät. 

Beibi kiinnittyi?

Eilen bongasin kohdun ja munasarjat myös jonkun ikkunasta.

Tänään fyysiset oireet ovat poissa (ellei oteta lukuun palelemista ja lievää päänsärkyä, jotka voivat liittyä sataan muuhun asiaan raskauden lisäksi). Ja heti tänään on mundaanimpi, sumuisen levoton olo, kun en konkreettisesti tunne raskauden mahdollisuutta.

Ripustaudun tähän asiaan nyt melko paljon. Se on okei. Tämä on elämäni suurimpia asioita.

Jännittää!

--

Jälkikirjoitus: Eilinen ennentuntematon poreileva polttelu hiipi kohtuuni nyt iltaa kohden jälleen. Kuinka nautin! Ylipäänsäkin nautin kehoni kuuntelusta, tuntemusten fiilistelystä. Mahdolliseen raskauteen liittyvien tuntemusten kohdalla nautin potenssiin kuusi. Hyvää yötä Donna ja Ehkä-Vauva!

Inssipäivä vol. 2

Ekaan inssiini, joka tehtiin keskikesän alla, liittyi tunnekuohu: Matkalla klinikalle aloin holtittomasti itkeä. Päälleni hyökyi äkkiä se, miten yksin tämän kanssa olen. Rakastettu ja ystävä tarjosivat etätukea viestien muodossa, mutta yksin mikä yksin - näin suuren asian äärellä, tämän potentiaalisen lapsen ihka ainoa tuleva vanhempi, minä yksin. 

Toimenpiteen jälkeen yksin olemisen hurjuus ei enää vaivannutkaan. Omistin maailman. Hykertelin ja helpotushuokailin sitä, miten ei tarvitse enää tehdä mitään, vain odotella että solut hoitavat hommansa. 

Tämän päivän tarina on vähän toisenlainen. Toka inssireissu oli reipashenkinen lääkärin otteita myöten ("mennääs sitten jo, mulla on tää täällä taskussa ja se lämpenee...!"). En tuntenut erityisesti mitään, en jännitystä, en suuruutta, en intoa. Olin kuitenkin hyvällä tuulella ja mutkattomalla tekemisen meiningillä: ehkä tärppää, ehkä ei, nyt tehdään tämä. Seuranani odotushuoneessa oli ystävä. Menimme inssin jälkeen syömään ja kahville. Juttelimme olevasta elämästä - emme tulevasta vauvasta.

Tänään on hyvä.

Kuukausi jonka en uskonut tulevan

Soitin klinikalle. Ja kylläpä maanantai pelastui! Täten viimein toivotan itseni takaisin tervetulleeksi elämään, jossa Asioita Tapahtuu. Inssi tapahtuu aivan pian.

Sitten syksykin saa tapahtua! Vakavuus; vähemmän viilettämistä, enemmän viileyttä. Vähemmän tuskan hukuttamista kaikenlaiseen touhuiluun, maanisdepressiivisen kaltaista väkertelyä pienen oravan lailla. Enemmän olemista ja hyväksyntää sitä kohtaan, mikä on ja mikä Tapahtuu. 

Vihaan heinäkuuta

Puolivieraan taapero tunki syliin. Sai tulla toki.

"Onko sulla omia lapsia kun vaikutat olevan tollanen lapsi-ihminen?"

"Ei oo... Toiveissa on kyllä." 

Olin vähällä kertoa, että olen hoidoissa, vaikka olin vasta alle kymmenen minuuttia takaperin tavannut kyseisen ihmisen. Eilen kerroin somessakin, vaikka vielä melko rajatulle ystävien joukolle. Haluan tussata sen otsaani. Haluan huutaa sen. Kaikki kaikki tietäkööt, kaikki kaikki tukekoot minua nyt kun sitä tarvitsen.

Tänään itketti vain vähän, kunnes kohtasin sen taaperon. Olisinkohan saanut sen kuukaudeksi lainaan. 

Kasvukauden avaus

Minun ja klinikan aikataulut menivät sikäli ristiin, että ei ole varmaa, ehdinkö sittenkään ensimmäiseen inseminaatioon vielä ensi kuussa. Sitä seuraavan ovulaation aikaan taas olen todennäköisesti matkoilla, ellei kiertoni suvaitse olla hiukan tavallista lyhyempi (välillä se on). Ja sitä seuraava kuu on jo heinäkuu, ja kuinka minua ahdistaakaan ajatus kesän tulosta ilman edes raskauden mahdollisuutta.

Mikään ei kuitenkaan pysähdy siihen kun lapseni tulee. Mikään ei myöskään kuole, vaikka en saisi vauvaani ihan vielä. Tämä on kaikki tätä samaa elämää.

Aurinko oli tänään ensimmäistä kertaa lämmin. Kevät etenee, tulin raskaaksi tai en. Kun raskaus on alkanut, se etenee kysymättä. Lapsi kasvaa kysymättä. Kiire ei pitäisi olla - tulevaan, uuteen, eri. Tulevaa saa odottaa, mutta siitä ei saa elää. Jos kaipaan jotakin, otan sen - tältä elämältä, nyt.

Näitä olen pohtinut tämänhetkisessä työuupumusta lähentelevässä tilassani, josta vallan yhtäkkiä itseni löysin. (Aloin myös äkkiä pelätä, että stressi vaikeuttaisi raskaaksi tulemistani. Stressi, joka tuli kysymättä!) Aion tehdä tästä lähin vähemmän töitä. Ottaa vähemmän paineita vauvasäästöistäni. En tahdo näännyttää itseäni liialla työllä rahan tähden - en nyt, en raskauden aikana enkä sitten kun kanssani on Pikkutiikeri.

Olen voimakkaan kasvun äärellä. Tärkeää on ilo, rakkaus, väljyys, oma lauma ja vapaa ilma.

Noin

Varasin ajan hedelmöityshoitoklinikalle.