maanantai 25. heinäkuuta 2016

Rauha!

Tein oman pikku getawayn luonnon helmaan. Annoin asioiden eriytyä mielessä, ja niin ne tekivät. Ei tullut kesäraskautta - ja nyt se alkaa viimein olla minulle ihan ookoo. Ehkä tulee syksyraskaus. Toivottavasti ainakin jouluna saan mehustella sillä, että sitä seuraavana jouluna mukana onkin Vauva. 

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Kyllä, todellakin vihaan heinäkuuta

Eilen törmäsin julisteeseen, jossa kerrottiin sikiön kehittymisestä. Palasin katsomaan julistetta vielä kahdesti, sillä sen edessä tunsin kummaa rauhaa, konkretiaa: Viikoilla 18-20 sikiön selkäranka erottuu ultrassa helminauhana. Siis minunkin kohdussani olevan sikiön, pian! Janosin olla äitiysneuvolan asiakas, seurannassa, kasvualusta, vastuussa elävästä pikkuisesta. Elää merkityksellistä elämää! Tuntea pysyvyyttä ja suuruutta. Ei vain haahuta ja rämpiä itkua pursuavista yhdentekevistä päivistä läpi.

Tänään kateellisna katson kuvia inssinjälkeisestä itsestäni. Maailmanomistajuus minussa - en ehkä saa samaa tunnetta enää koskaan. Tunnetta, että nyt tämä varmasti onnistuu, tämä oli tässä ja tämä on juuri oikea aika.

Parin viikon sisällä on toinen inssini. Tiedän ettei siitä välttämättä tärppää, eikä seuraavasta, eikä seuraavasta... Mutta nyt pääsen sentään tekemään seuraavan aina heti seuraavassa kuussa. Ei enää koskaan välikuukausia minulle. Joulukuussa klinikka ei ole kiinni kovin pitkään, eihän? Sitä paitsi jouluun mennessä kohdussani muutenkin kasvaa jo siroa helminauhaa. Eikö kasvakin?

EIKÖ ***** KASVAKIN?! 

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Avautumisesta

Olen taas näinä päivinä tuntenut auki olemisen ihmeellisen voiman: Kun uskaltaudun kertomaan lapsettomuudesta ja muista henkilökohtaisista, tuskaisista asioista muillekin kuin aivan läheisimmille ysteille, saan niin paljon! Olen niin paljon onnellisempi. Minusta välitetään, kun minut nähdään. Jos pidän naamiota, ei kukaan voikaan tulla lähelle. Näinkö niitä uusia ystäviä aikuisiällä saadaankin: vuodattamalla puolitutuille heti kättelyn jälkeen, mikä kaikki on kamalaa? Suits me! 

En taida enää oikein osatakaan vastata "hyvää", jos kuuluu huonoa. Tai ehkä olen jonkinlaisessa välivaiheessa tässä kehityksessä, sillä olen kuullut itseni pari kertaa sanovan: "Ihan jees, tai siis oikeestaan kyllä tosi huonoo!"

Tänään tuli ekan kerran mieleen, että ehkä ihan oikeasti jatkan bloggaamista myös vauvan saatuani - ja kirjoitan muustakin kuin vauvasta. (Koska itse en lue - enkä muista tuskattomina viattoman vauvakuumeen vuosinanikaan juuri lukeneeni - blogeja joiden sisältönä on pelkästään vauva, en näe itseäni myöskään kirjoittamassa moista. Olen lisäksi taipuvainen pitämään vauvanhoidolliset ja kasvatukselliset periaatteeni enimmälti omana tietonani, jollei joku niitä erikseen kysy - joten "pelkästä vauvasta" kertova blogini saattaisi olla vähän tyhjä.) 

Kirjoittaminen on minulle luontainen keino jäsentää mieltäni, ja julkisessa näpyttämisessä on voima jollaista oman kirjasen kansien väliin raapustamisessa ei ole. Niiden kansien väliin ei kukaan tule lukemaan, kommentoimaan ja samaistumaan!
Samaan tapaan kuin kukaan ei saa tietää, että minulle kuuluu huonoa, jos aina kysyttäessä sanon "hyvää".

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Simply unbearable

Todistaakseni itselleni että olen kuin olenkin kuluneen vuoden aikana edennyt ja kasvanut vaikkei siltä tunnu - sekä keventääkseni itsesyytösteni painoa edes hiukan - olen ottanut asiakseni lukea läpi päiväkirjamerkintäni viime vuoden kesältä tähän päivään. Parhaillaan kahlaan lokakuuta. 

Lokakuussa parisuhteeni oli tuore ja toisaalta vaakalaudalla, koska aprikoimme, mahtuisiko kauan kaipaamani Vauva elämäämme (minun elämääni kyllä, mutta entä minun ja Rakastetun yhteiseen). Voisiko kyseeseen tulla yhteinen poikanen; entä mahtuisiko poikanen joka olisi vain minun? Odotimme kai valaistumisen iskevän salamana taivaalta? Kun katson taaksepäin, näen tiheää syyspimeää jossa jaksoin kuitenkin vaalia ilonliekkiä, uskoa kohtaloon joka johdattaisi meidät kolme maaliin parhain päin. 

Lokakuun puolivälissä kirjoitin:
"Luulen että eniten pelkään tätä: Päätän odottaa ja antaa Rakastetulle/meille aikaa, annan liikaa, katkeroidun, tulen onnettomaksi, eikä se palkitse; odotuksen päässä ei ole mitään hyvää." 

Tänään minusta tuntuu, että juuri tuo suurin pelkoni on käynyt toteen. Olen tyystin lohduton, minusta tuntuu samalta kuin silloin kun olin masentunut. 

Aion hakeutua keskusteluavun piiriin.

Jatkan päiväkirjojen lukemista saadakseni tietää, mitä ihmettä oikein tein noita lokakuun päiviä seuranneet yhdeksän kuukautta. Mikä täytti arkeni. Minne kadotin kartan ja kompassin, mistä iloitsin, miten kestin odottaa. Miten kestäisin odottaa nyt vielä.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Jotenkinhan tässä

Tallailen. En ole raskaana, päivät vaihtuvat. On oikein hyviäkin, nauravan levollisen rakkaudellisen täysiä. Enimmäkseen kuitenkin väsyneitä, syvältä uuvahtaneita. On keloja itsestä, elosta, tulevan odotuksesta, nykyhetken kohtaamisesta. Kasvusta ja tilan antamisesta sille. Tässähän tätä mennään. 

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Tule Vauva niin ostan sulle maailman

Kävin pitkästä aikaa lastenvaatekirppiksellä! En löytänyt mitään; minulla on jo sen verran kaikkea, että etsin enää tiettyjä spesifejä juttuja (ja superaarteita). 

Fiilikset moninaiset: Ihana katsella hyllyjä taas tauon jälkeen. Pettymys, kun suuri osa hyllyistä tyhjiä (onko heinäkuu valtakunnallinen tyhjyyden kuukausi?). Kateus pystyvatsaista leidiä kohtaan. Ällöttävä korostetun vauvamaisen huuhteluaineen tuoksu yhdessä korissa. Lasten läsnäolo tavanomaisen miellyttävää - paitsi yhden kirskuvaitkuisen. Lässyttävät vanhemmat piikki lihassani.

Levitän kaikki vaatteet kotona lattialle ja katselen, sallin tunteet. En kuitenkaan tänään. Sitten kun jaksan ja pystyn.

En ehkä vihaakaan heinäkuuta

Kontrastit kismittävät: että jotkut läheiset ovat päässeet viimeisen vuoden aikana omassa elämässään niin pitkälle ja minä en mihinkään. Ihan oikeasti on todella vaikea muistaa että olen päässyt pitkälle mitä tulee henkiseen kasvuun, oman itsen tuntemiseen ja läheissuhteessa olemiseen, kun koti on yhä kolkko ja vauvanvaateboksi siellä yksinään pursuaa. Olen ostanut ensimmäiset pikkuvaatteet niin kauan sitten, että makuni on välissä muuttunut. Oh great. (Minua ei oikeasti hierrä 'rumien' bodyjen invaasio, vaan se että olen harrastanut tyhjäkohtushoppailua jo näin kauan enkä ole tajunnut edetä seuraavaan vaiheeseen.) 

Olen taas pohtinut toista lasta. Sitä, haluaisinko yhden vai kaksi ja mitä jos en saakaan enää toista vaikka tahtoisin. Sitä, miten aion järjestää lapselleni paljon muiden lasten seuraa siitä riippumatta, onko hän ainokainen vai ei. Sitä, että oikeastaan haluaisin kaksoset. Eivätkö kaksoset olisi vain oikeus ja kohtuus?

Nyt kuitenkin jo tiedän, että kestän tämän heinäkuun. Se on pian puolessa, hukkaovulaatio oli pari päivää sitten. Seuraavat menkat ovat potentiaalisesti viimeiset. (En vihaa menkkoja, mutta vihaan sitä mitä ne edustavat.) Viikonloppuna kummilapsi könysi sylissäni, litisti nenääni pusuillaan, valutti lämmintä lapsienergiaa sieluni rakoihin.

Minulla on rakkautta, harrasteita, ystävyyttä - ja nyt myös rohkeutta kertoa hoidoistani avoimesti joka teekutsuilla, joten mikäs tässä hei nyt enää?

On kyllä silti tänäkin aamuna hemmetin jumittava olo.

Annan olla.

Hyvä homma että hoidan itseäni teellä enkä viinalla.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Vihaan heinäkuuta

Puolivieraan taapero tunki syliin. Sai tulla toki.

"Onko sulla omia lapsia kun vaikutat olevan tollanen lapsi-ihminen?"
"Ei oo... Toiveissa on kyllä." 

Olin vähällä kertoa, että olen hoidoissa, vaikka olin vasta alle kymmenen minuuttia takaperin tavannut kyseisen ihmisen. Eilen kerroin somessakin, vaikka vielä melko rajatulle ystävien joukolle. Haluan tussata sen otsaani. Haluan huutaa sen. Kaikki kaikki tietäkööt, kaikki kaikki tukekoot minua nyt kun sitä tarvitsen.

Tänään itketti vain vähän, kunnes kohtasin sen taaperon. Olisinkohan saanut sen kuukaudeksi lainaan. 

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Sadepäivän rauhaa, olkaa hyvät!

Päivän biisi. En arvannut jakavani jonain päivänä musalinkkejä tässä blogissa (tai yhtään missään blogissa), mutta enpä arvannut myöskään olevani joskus 29-vuotias lapseton - ja niin edelleen. 

Tänään on hyvä olla! Ja sepä vasta on hienoa luksusta. Säilyköön tämä tila! 

---

"I choose to confront the world 
that crumbles within
Abandoning kingdoms in search of more
or less
or whatever my destiny dictates
--
Sometimes it rains 
leaving girl to heal her own wounds
--
I fight to change this
To stay in the positive consciousness long enough to reflect the inconsistencies of reason
these deficiencies in perception
I strive to develop my gifts to improvise these life-changing decisions
--
I write these words to the beat of the raindrops
--
Life, be my melody"

- Iyeoka Okoawo: Sometimes It Rains

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Loputko joskus, heinäkuu?

Pääsin Simpukan blogilistalle. Toivon, että tänne löytää listan kautta lisää ihmisiä, jotka voivat saada teksteistäni tukea, apua, ajattelemisen aihetta tai peilauspintaa. Ilahdun myös oikein kovasti kommenteista, pienistäkin!

Pian listalle päästyäni minua alkoi kuitenkin myös surettaa: en halua millekään listalle, haluan lapsen.

Minua ahdistaa, että olen tuottanut itselleni näin paljon pahaa oloa viivyttämällä hoitojen aloitusta. Minusta tuntuu, että en tunne itseäni tarpeeksi hyvin, kun en tajunnut että suruni muuttuisi kestämättömäksi jos vielä kuhnaisin. Minusta tuntuu, että olen puolikas kunnes saan sikiön kohtuuni, ja puolikkaana en voi mitenkään elää tyydyttävää elämää. Minusta tuntuu että olen sössinyt, että en osannut enkä voi korjata, että olen huono ihminen. 

Vahvaako? Ekan negan jälkeen? 

Toisaalta alan jo hiljakseen - erittäin hiljakseen - uskoa, että tämä olikin oikea hetki aloittaa hoidot ja että raskaaksi tulemiseni hetki on oikea, koittaa se milloin tahansa. 

Tänään uskalsin itkeä raskaana olevan ystävän edessä, joka on myös käynyt hoidot läpi. Huomaan muuttuneeni uskaltavammaksi tunteideni näyttämisen suhteen ja olen itsestäni ylpeä.

Tänään myös päätin, että rupean olemaan sellainen ihminen jollainen haluan olla ja jollainen koen aikaisemmin olleeni: pää pystyssä kulkeva, iloa vaaliva, itselleen aktiivisesti iloa järjestävä. (Tämä ei tietenkään implikoi surun patoamista tai kieltämistä tai mitään muutakaan tuhoisaa.)

En juuri ole lukenut blogitekstejäni kronologisessa järjestyksessä. Mietin, millainen kuva tunne-elämästäni mahtaa näiden perusteella syntyä. Ei sillä että ylipäätään väittäisin olevani emotionaalisesti tyyni kuni pinta veen, mutta viimeinen vuosi tuntuu olleen aivan omaa luokkaansa. Kulminoitumaa, kasvua kasvun perään, arvaamatonta aallokkoa.

Millaisia tunnemyrskyjä teillä, lukijat?