En ehkä vihaakaan heinäkuuta

Kontrastit kismittävät: että jotkut läheiset ovat päässeet viimeisen vuoden aikana omassa elämässään niin pitkälle ja minä en mihinkään. Ihan oikeasti on todella vaikea muistaa että olen päässyt pitkälle mitä tulee henkiseen kasvuun, oman itsen tuntemiseen ja läheissuhteessa olemiseen, kun koti on yhä kolkko ja vauvanvaateboksi siellä yksinään pursuaa. Olen ostanut ensimmäiset pikkuvaatteet niin kauan sitten, että makuni on välissä muuttunut. Oh great. (Minua ei oikeasti hierrä 'rumien' bodyjen invaasio, vaan se että olen harrastanut tyhjäkohtushoppailua jo näin kauan enkä ole tajunnut edetä seuraavaan vaiheeseen.) 

Olen taas pohtinut toista lasta. Sitä, haluaisinko yhden vai kaksi ja mitä jos en saakaan enää toista vaikka tahtoisin. Sitä, miten aion järjestää lapselleni paljon muiden lasten seuraa siitä riippumatta, onko hän ainokainen vai ei. Sitä, että oikeastaan haluaisin kaksoset. Eivätkö kaksoset olisi vain oikeus ja kohtuus?

Nyt kuitenkin jo tiedän, että kestän tämän heinäkuun. Se on pian puolessa, hukkaovulaatio oli pari päivää sitten. Seuraavat menkat ovat potentiaalisesti viimeiset. (En vihaa menkkoja, mutta vihaan sitä mitä ne edustavat.) Viikonloppuna kummilapsi könysi sylissäni, litisti nenääni pusuillaan, valutti lämmintä lapsienergiaa sieluni rakoihin.

Minulla on rakkautta, harrasteita, ystävyyttä - ja nyt myös rohkeutta kertoa hoidoistani avoimesti joka teekutsuilla, joten mikäs tässä hei nyt enää?

On kyllä silti tänäkin aamuna hemmetin jumittava olo.

Annan olla.

Hyvä homma että hoidan itseäni teellä enkä viinalla.