torstai 29. lokakuuta 2015

Suhteellisuus, osa 2

Mitä tarkoitin, kun taannoin kirjoitin, että mieleni on jäsentänyt erilleen lapsenhankinnan ja parisuhteen? Olenhan jo ennestään tiennyt, että lasta kaipaan eniten. Jos minun täytyisi valita loppuelämä lapsettomana parisuhteessa tai loppuelämä sinkkuäitinä, ei olisi hienoistakaan epäilystä kumman valitsisin.

Silti jokin on kaihertanut. Ajatus siitä, pitäisikö sittenkin odottaa sopivaa kumppania. Kysymys siitä, olisiko mahdolliseen yhteisvanhemmuuteen johtava pidennetty odottelu (sieluun reikiä nakertava epävarmuus, väärään suuntaan matkalla olemisen tunne jonka kolkkoudelle ei löydy vertaa) parempi vaihtoehto kuin yksinvanhemmuus. Epäily siitä, että lapsen kanssa kumppanin löytäminen muuttuisi kohtuuttoman vaikeaksi – ei siksi että lapselliset olisivat ns. heikkoa valuuttaa deittikentällä, vaikka eräs läheiseni huomaavaisesti markkina-arvoni alenemisen mahdollisuudesta muistuttikin – vaan siksi että kriteerini nousisivat entisestään, ja samalla mahdollisesti intressini kumppanin etsimiseen sekä tilan raivaamiseen kumppania varten laskisivat. Kumppanini tulisi tulla toimeen paitsi minun, myös lapseni kanssa.

Toisaalta, nytkin nykyisen kumppanini täytyy tulla toimeen sen kanssa, että lapsi on se mitä eniten haluan. Suuren rakkauden yllättäminä minä ja hän kipuilemme nyt sitä, että lapsenhaluamisen aikataulumme ja lapsenhankinnan valmiutemme ovat keskenään erilaiset. Yhteisvanhemmuus näytti hetken aikaa vaihtoehdolta, nyt se ei enää näytä.

Se, että odottaisin vielä määrittelemättömän ajan, jostakin ihmeen syystä näytti hetken aikaa vaihtoehdolta. Sitten kaipuu muistutti itsestään väkivaltaisesti, taju tilanteestani palasi, palikka loksahti. Rauha palasi käsitettyäni, että en voi odottaa, minun ei tarvitse odottaa enkä aio odottaa.

Eroamisen ja yhteisvanhemmuuden välillä on vaihtoehtoja, senkin olen kyllä tiennyt jo pitkään. Kauniita, hyviä, onnellisia vaihtoehtoja. Rauhaa minulle tuo nyt se, että lapsi on tulossa joka tapauksessa. Taisin oivaltaa tämän eilen. Ainakin myönsin sen itselleni vasta eilen. Toivoisin sydämestäni, että kumppanini pysyisi elämässäni, mutta lapseni tulo ei riipu hänestä. Ei voi enää riippua, ei kenestäkään. Lapseni on nyt vain tultava.

Aiemmassa kaihertelussa ei siis ollutkaan kyse kanssavanhemmuuden kaipuusta, vaan siitä, että kaipasin parisuhdetta itsessään. Lapsen lisäksi, lapsesta erillisenä asiana, yhdeksi elämän osaksi. Näin asiat jäsentyvät.

Kauanko vielä tarvitsee jäsennellä? Milloin alkaa tapahtua jotakin?

Toistanko itseäni?

Viikonloppuaamiainen kotona rakkaassa seurassa.
Tuttipullo puuttuu kuvasta.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Hannaus

"Tuntuu niin väärältä että mä täyttäisin 30 ilman lasta." 
"Haluutsä?"
"En."
"Sit sun täytyy tehdä jotain."

Tänään itkin, kun Vauva tuntui olevan niin niin kaukana. Taas, yhä, ain. 

Mitä siis vielä hannaan? Minulla on kyllä syyni. Mutta tuskastuttaa. Taitaa olla uuden vauvanvaatekirppiskierroksen aika. Auttaa käsittelemään. 

Jonakin päivänä voin sanoa: hän on tässä. Elämäni ehdoton keskipiste, hän jota olen odottanut absurdin kauan. Hän joka olisi jo kouluikäinen, jos olisi syntynyt silloin kun alun perin häntä syntyväksi toivoin.

Toisaalta ihanaa, että kaikki se on vielä edessä. Vauva-aika! Raitabodyt! Isovanhempien ilmeet! Ja OLEN kypsempi nyt kuin olisin ollut silloin. Tämä ON tarkoitettua.

Mutta nyt. Nyt

en

enää

jaksaisi.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Öisin toiveet tulevat luo

Kolme yötä sitten Vauva oli unessani ensimmäistä kertaa. Aiemmissa unissani vuosien varrella oli esiintynyt vain rutosti muiden vauvoja ja ei-kenenkään vauvoja, ei koskaan omaani.

Univauva kavalsi taas tyhjän kohdan, kuin armoton aamuvalo. Seuraavana päivänä kuvittelin hänet syliini, kuvittelin asettelevani häntä kantoliinaan. Silloin melkein TUNSIN hänet. Ja miten KAIPASIN! Pohjattomasti, niin ettei ole sanoja.

Olen ennenkin muutamia kertoja vastaavalla tavalla miltei-aistinut Vauvan. Kerran, neljä vuotta sitten, katsoin sänkyäni ja melkein-näin hänet siinä, juuri nukahtaneena. Se jäi mieleen. Viime lauantai jää myös mieleen.

Muutenkin nämä päivät jäävät mieleen. Nämä joita juuri elän. Polkuja, pelkoja, risteyksiä. Tienviitat täytyy itse nikkaroida. Vavisuttaa.

maanantai 5. lokakuuta 2015

"Yhtä en saa, mut mä pidän paikkaa"

Vauvanvaatteet ja kestovaipat jotka olen ostanut – pidän niitä mielelläni näkösällä sohvalla, katselen. Ja saan katsella! Annan niille oman tilansa, kunnioitan niitä. Saan antaa, saan kunnioittaa. Nyt on Vauva astunut tilaani eri lailla, vaatteet ovat tuoneet mukanaan konkreettisen paikan joka on varattu Hänelle. Ei enää vain henkinen paikka, haavelokero. Minulle ei tee huonoa hypistellä vaatteita, ei vaikka välillä itkenkin kaipausta. Se tekee minulle hyvää. Saan hypistellä.

Kuinka onnellinen olo minulla on nyt.

Erikoista.