Aikalisä, päivä 23

Inssiä edeltävä ultra varattu kesäkuun 10. päivälle.

Taas yhdeltä ystävältä raskausuutinen.

Tihenee. 

Aikalisä, päivä 21

"Parin viikon päästä inssi."

"Toivottavasti pääset ekasta läpi." 

"Oon siinä ite aika passiivinen osapuoli, mutta toivottavasti lääkäri osaa hommansa."

"Toivottavasti ei tuu kritiikkiä, että olisit voinu käyttää enemmän vilkkua."

"Niin, tai että liian tiukat kurvit."

Ystävät. <3

Aikalisä, päivä 17

Oma kasvu tapetilla isosti. Minä. Minun rajani. Olennaisin funktio aikalisälle oli tämä, vaikka ensin luulin sen olevan muuta (fyysinen itsestä huolehtiminen, työuupumuksesta toipuminen, koti-inventaario). Tämä. Omien rajojen tunnistaminen ja aidosti niiden mukaan toimiminen.

Mitä minä haluan? 
Tukeeko tämä valinta sitä, millainen ihminen haluan olla? 

(Ylläoleva suoraan sovellettavissa myös äitiyteen: korvaa sana "ihminen" sanalla "äiti".)

Eilen illalla kihisin kuin lapsuudessa synttäriä edeltävänä iltana: Menen inssiin pian. Siis minä! Siis menen! Sitten pääsen jännittämään, aivan oikeasti pääsen. Nyt luen teepusseista mietelauseita, teen upeita lastenvaatelöytöjä ja o-do-tan.

"Miksi asia on tehty lasta haluavalle ihmiselle noin vaikeaksi", ihmetteli kaveri kuullessaan kaikista käynneistä, joita minulla on klinikalla jo ollut. Itse olen ollut innoissani jokaisesta käynnistä, ja hoidoissa hitaaseen tahtiin eteneminen on ollut oma päätökseni. Pidän henkilökunnasta, etenkin lääkäristäni - meillä synkkasi heti.

Rakastan sitä riehakasta onnellisuutta, joka minut valtaa aina kävellessäni klinikalta pois (yleensä lounasravintolaan tai kahvilaan kirjoittamaan päiväkirjaa ja lähettämään tekstareita tärkeille ihmisille joita kiinnostaa matkani seuraaminen).

Onni joka syntyy asioiden ottamisesta omiin käsiin - sille en kerrassaan tiedä vertaa.

I sure do.

Aikalisä, päivä 9

Munasarjoissani on meneillään viimeinen ovulaatio ennen yritystä. Kirppikseltä tarttuivat tänään mukaan villainen kypärämyssy, sukat ja tossut. Eilen ihana kirja.

Valmistautumista on kirppiksillä kiertely, valmistautumista on itsestä huolehtiminen. Valmistautumista on sekin - tai siis etenkin se - etten tee mitään. Ja se, etten ajattele asiaa. Kypsyä saa mieli. 

Ostin ystävän kanssa muuan vauvantarvikkeen puoliksi; kun minä tarvitsen sitä, hänen vauvansa on jo iso. En myöskään malta odottaa että pääsen kollaamaan kyseisen perheen kiertoon lähteviä pikkuvaatteita (mainittu vauva on heidän suunnitelmansa mukaan viimeinen). "Haluatko näitä?" No HALUAN! Minä haluan ne minun vauvalleni.

Töissä keski-ikäinen naishenkilö katsoi vatsaani kumman tarkkaavaisesti, kun ohimennen korjasin housujeni vyötäröä. Huomasiko hän tädinvaistollaan, että jotakin raskauteen liittyvää on ilmassa? 

Vielä kuukausi inssiin, en kestä!

My long long wait

"The longer you wait for something, 

the more you will appreciate it when it finally arrives."

"The harder you have to fight for something, 

the more priceless it will become once you have achieved it."

"And the more pain you will have to endure on your journey,

the sweeter the arrival at your destination.

All good things are worth waiting for

and worth fighting for."

- Susan Gale

Turhautumispläjäys

Luin vanhoja tekstejäni ja hengästyin, tuskastuin. Mitä ****n vatvomista! Vatvomista joka on jatkunut jo vaiikka kuiinka kauuan. (Kolmas voimasana blogissa parin viikon sisään? Mikähän risoo?) Puhumattakaan niistä seitsemästä, kyllä, seitsemästä, kuume- ja kaipuuvuodesta ennen blogin perustamista. Vauvakuumeeni alkoi vuoden 2006 syksyllä eikä ole missään vaiheessa lientynyt - vain kroonistunut ja alkanut tuottaa niin maan pirusti kipua, niin paljon enemmän kuin olisin ansainnut. Ja hittoako VIELÄKIN täällä tyhjin kohduin kuleksin! Mikähän ihme minua vaivaa? 

Ainakin on harkittu päätös nyt tämä. Enää ei ole epäilyksen häivääkään, ettenkö todella haluaisi lasta ja ettenkö todella haluaisi sitä nimenomaan näin, itsellisenä vanhempana. Kai sitten vain tarvitsen pitkän harkinta-ajan tämän kokoluokan siirtoihin? Lisäksi olen malttanut odottaa tiettyjen raamien vakiintumista, työ ja toimeentulo, juude jaade jaa. (On ollut toki pakkokin, koska opiskelijabudjetilla ei lähdetä hoitoihin.) Lisäksi rakastettuni ei ehkä olisi uskaltanut astua elämääni, jos siinä olisi ollut jo valmiiksi lapsi. Olisin ihan eri kuopissa.

Juude, jaade... 

Nyt ***** se vauva mulle tänne. 

En KESTÄ jos en tule nopeasti raskaaksi. En kuitenkaan olisi kestänyt sitäkään, että olisin saattanut tulla raskaaksi jo tällä viikolla; siksi peruin ultran. Nyt on aikaa fiilistellä hoitojen alkua vielä kuukausi. Viime viikkoina elämäntilanteeni ei mahdollistanut rauhallista fiilistelyä, kaikki tuntui vain ruuhkautuvan ja luhistuin.

Näin lähellä lapsen saamista en ole vielä koskaan ollut. Koetan kanavoida energiapuuskani vaikka kodin puhdistukseen kaikesta turhasta.

Pentueen koostumus

Viime viikolla pohdin itselleni ihanteellista lasten ikäeroa ja lukumäärää. Yllätyin. 

Totesin ensinnäkin, että en missään nimessä halua lapsia alle kahden vuoden ikäerolla. Tämä on kummaa, sillä ennen ajattelin haluavani nimenomaan pienet ikäerot, maksimissaan kolme vuotta. Nyt kolme vuotta on minimi! Neljäkin saisi olla. Olen palanut useamman kerran elämässäni loppuun esimerkiksi työn parissa ja tiedän hyvin, että sama voi tapahtua lasten kanssa. Haluan että elämäni on nautittavaa. Haluan pystyä omistautumaan, itseni lisäksi, kaikille rakkailleni: poikasille, kumppanille, laumalle. Jos heitä on liikaa tai heidän kulloistenkin tarpeidensa yhteisvolyymi liian suuri, omistautuminen kärsii. 

Totesin, että en välttämättä edes halua toista lasta. Ehkä kyllä lopulta haluan, mutta tuskin ikinä kolmatta. Tämäkin on kummaa, koska olen aina ennen halunnut tuvan täyteen muksuja! Siis nimenomaan kolme, on kai neljäkin käynyt mielessä. Sittemmin olen tuuminut, että iän takia taitaa jäädä kahteen, ja surrutkin sitä. (Ammattihenkilöt kyllä puhuvat minusta nuorena: "kuinka noin nuorena olet päättänyt hankkia lapsen yksin", "ehdithän sinä vielä kolme ihan hyvin". Omalla mittapuullani olen jo pahasti yliajalla.) Nyt ei sureta. Haluan olla äiti, joka ehtii harjata hiuksensa. Haluan pystyä huomioimaan lapseni yksilöllisesti, en pelkästään pitämään heitä poissa toistensa kimpusta.

Tarkoitukseni ei ole kärjistää, saati kritisoida kenenkään valintoja lapsiluvun tai ikäerojen suhteen - eikä myöskään tukea harhaa siitä että nämä asiat aina olisivat suunniteltavissa. 

Olen kuitenkin päässyt näillä pohdinnoilla sen äärelle mitä minä haluan minun lähtökohdistani käsin. Iloitsen siitä tässä alkavassa kesässä ja koetan muistaa että kiireen tuntukin on opittua, tavallaan harhaa (vaikka kaipuu ja biologiset rajoitteet, kuten ikä, ovatkin todellisia). Näin monen "lapsialapsialapsia"-vuoden jälkeen on raikasta todeta, että itse asiassa haluan elämässäni olevan myös viiden vuoden kuluttua paljon muutakin kuin lapsia.

---
Olisi mukava myös kuulla teidän lukijoiden kokemuksia, ajatuksia. Jos teillä on lapsia, montako, millaisilla ikäeroilla, miltä se tuntuu ja menikö se käsikirjoituksen mukaan? Jos tulevaisuudessa haluaisitte poikueen, millainen koostumus on haaveissanne? Jos lastenhaluamisenne tai lapsiahaluamattomuutenne on ajan kuluessa muuttunut, miten?

Aikalisä, päivä 2

Viikko sitten nukkumaan mennessäni aloin miettiä, mitä juttelisin Vauvalle kun raskaus olisi alkanut. Juttelisin istuen asuntoni lattialla, järjestäen vanhoja papereita (lue: heittäen niitä pois), koskettaen välillä vatsaa joka ei vielä olisi koholla. 

Kirjoitin hätäpäissäni ylös kännykkään, mitä sanoisin, jotta muistaisin tunnelmointini vielä aamulla: 

"Moi mä oon sun tuleva äiti.

Eiku OLEVA ÄITI! MÄ OON ÄITI. Sun äiti. MÄ OON. 

Mä oon aika sekasin. Tai silleen hillitysti sekasin. -- Mä seurustelen sellasen X:n kanssa. Meillä on aika eri elämät mutta silti me ollaan yhessä. Mä esittelen X:n sulle, kun sä tuut. Tai toivon että voin.

MÄ SAAN LAPSEN IHAN OIKEESTI KOHTA. Voi helv****! <333" 

---

Että näin! 

...Ja tänään olen taas malttamaton menemään inssiin. (Hillitystikö sekaisin? Uskon silti että aikalisä oli hyvä päätös.) Menkkojen alkaessa saan soittaa ja varata ultran. Menkat alkavat alle kolmen viikon kuluttua. 

Kesälomani muuten alkaa alle neljän viikon kuluttua! Sikälikin nyt on mitä odottaa.

Terveisin Donna O., joka seuraa huvittuneisuudensekaisella kauhulla terapiabloginsa sisällön muuttumista yhä tajunnanvirtaisammaksi, sensuroimattomammaksi ja intiimimmäksi.

Elpyvä hengittää

Eilen kirjoitin luonnoksen otsikkoon "väsynyt", mutta jo tänään "elpyvä" kuvaa minua paremmin. Kuinka hyvä! Minulla on ollut erittäin raskas kevät. Ei vauvattomuussyistä vaan muista syistä.

Teeskentelemättömyyttä. Tunteiden tuntemista. Olemista sen kanssa mitä on ja sen kanssa mitä ei vielä ole. Unta, lepoa, hyvää ravintoa, liikuntaa juuri niin paljon kuin keho pyytää. Sen katselemista, kun nousen; nauran taas ja iloitsen. Sisäistä tilaa, jotta voin kuulla sydämeni. 

Näitä toivon kuuluvan pieneen aikalisään jonka vielä otin. Peruin tänään klinikalle sovitun ultrakäynnin. (Ikean mainoksetkin sen tietävät: on OK muuttaa mielensä.) Menen ekaan inssiin sittenkin vasta kuukauden päästä.

Löysin vauvakirjan ilman ydinperheoletusta; sukupuussa ei molempien vanhempien sukua. Tykkään! 

Mikäli siellä nyt on pettyneitä kanssajännittäjiä, ehkäpä voitte hyödyntää aikalisän pyörimällä muissa blogeissa. Uskoisin kyllä tallettavani tänne ajatuksen jos toisenkin tästä kihinä- ja malttamattomuudenkasvatteluajasta.

Sitä, että tärppi ei välttämättä tule ekasta, kolmannesta tai viidennestäkään inssistä, en nyt mieti. Sen sijaan saatan fiilistellä sitä, miten ja mistä tähän olen tullut. Olen näemmä verkkainen harkitsija: vuosien kypsyttely, "lopullisesta päätöksestä" puoli vuotta ekaan klinikkakäyntiin, siitä puoli vuotta ekaan inssiin. Hyvä näin - "hyvä tuloo", kuten eräs ystävä (ja potentiaalinen vauvanhoitaja, nimi listallani) totesi.

Jos joku teistä tietää hyvän blogin itsellisen äidin tai itsellistä äitiyttä harkitsevan elämästä, lukisin moista mielelläni. Saa olla englanniksikin; toistaiseksi olen lukenut lähinnä Single Mothers by Choice -blogia. Suosittelen sitä, muuten! Esimerkiksi tämä teksti kolahti taannoin.

Niille teistä, jotka vielä mielitte viipyillä Lapsettomien lauantain teemoissa, tämä. "Kuulijana voi olla kuka tahansa heistä" - kosketti!

Syntymättömien vauvojen päivä on joka päivä

Viime vuoden lokakuussa löysin tämän mainion blogin kautta termin elämäntilannelapsettomuus. Olin riemuissani: Minulla on sittenkin viiteryhmä! Minä kuulun! Ennen tätä oivallusta minusta oli tuntunut "oikeiden lapsettomien" varpaille astumiselta se että olisin tuonut omaa kipuani liikaa esiin. Sain sille nimen ja oikeutuksen. Tänään luin kaverin jakamasta Lapsettomien lauantai -päivityksestä (joka oli siis peräisin eiliseltä) lauseen: "Lapsettomuus voi johtua myös elämäntilanteesta, kuten siitä, että ei ole puolisoa." Itkin vähän. 

"Ensi äitienpäivänä säkin olet sitten ehkä äiti", sanoo oma äitini. (Ensimmäiset puoli vuotta vauvaprojektista puhuessani hän toisteli vain "ootko tosissas", joten annettakoon hänelle tunnustus tekemästään kypsyttelystä.) Monta vuotta äitienpäivät ovat olleet minulle murhetta alleviivaavia, kahnaavia kuin huonosti istuva vaate; sellaisia että tekee mieli kiemurrella piiloon ihmisten ilmoilta, ravistella pois itkuisa tietoisuus siitä mitä aina aina vain puuttuu. Tänäänkin tuntuu siltä, tottumuksesta kai. Ei nyt enää jaksaisi juhlia näitä Muita Äitejä. 

Aurinkoa joka tapauksessa lukijoille tähän päivään - äitejä tai ei!

Alfanaaras korvat luimussa

Tänä aamuna: Yksinäisyys ja epämiellyttävä, epämääräinen pelko. Tuntuu, että en kuulu (esimerkiksi siihen hilpeään lapsettomien joukkoon, jonka kanssa eilen vietin iltaa). Eristäytymisen tarve. Tuntuu kuin olisin henkisesti raskaana jo nyt, ja hyvin yksin, ja kuin niin kuuluisikin olla: yksin luolassani, kuutamoretkilläni kukkuloilla. Toisaalta kiivas vastustus samaista eristäytymistä kohtaan: tulkaa, ottakaa minut huomioon ja olkaa kiinnostuneita minusta minusta minusta (ja poikasestani)!

Näillä main ainoa, jonka elämä muuttuu kohta ihan ****sti, olen minä.