Lapsettomuusjulistus

Olen kuin olenkin siirtynyt uuteen vaiheeseen: odotuksen odotukseen. Olen uudella polulla, vaikka juuri nyt tuntuu ettei MITÄÄN TAPAHDU. Ei-raskaana olemiseni todentamisesta on vasta toista vuorokautta ja elämä tuntuu kivettyneen kuin fossiili! Tuleeko milloinkaan elokuu? Odottelen itkuttomia päiviä, surettaa pohjatta, ottaa päähän ja ahdistaa.  Pelkään että minulle tulee masennus! Jokaisella ulkona kulkevalla naisella pömpöttää vatsa. Jopa mallinuket näyteikkunassa **ttuilevat minulle pitämällä käsiään vienosti kohtujensa päällä.

Hv vaan teillekin. 

"Musta tulee katkera lapseton nainen."
"Sä olet katkera lapseton nainen. Mutta et enää kauan. Sä saat kohta vauvan."

Vaikka olen surrut lapsettoman suruja jo iät, olen vasta aivan viime aikoina uskaltautunut kutsumaan itseäni lapsettomaksi. (En huutamaan sitä kaduilla ja kahvihuoneissa, mutta luokittelemaan itseni mielessäni siihen kategoriaan.) Pitkään minussakin eli ajatus, että 'virallinen lapsettomuus' on sitä biologista, sitä mistä saa diagnoosin. Elämäntilannelapsettomuus on kuitenkin yhtä huomionarvoista, yhtä lailla purevan kipeää ja yhtä lailla lapsettomuutta. Olen siis kärsinyt lapsettomuudesta jo vuosia. Hohoo. Anna minulle tunnustusta, maailma!

Lukijat joita lapsettomuus koskettaa tai on koskettanut: haluaisitteko kertoa kommenteissa, milloin tai miten teille muodostui lapsettoman identiteetti? 

Syntymättömien vauvojen päivä on joka päivä

Viime vuoden lokakuussa löysin tämän mainion blogin kautta termin elämäntilannelapsettomuus. Olin riemuissani: Minulla on sittenkin viiteryhmä! Minä kuulun! Ennen tätä oivallusta minusta oli tuntunut "oikeiden lapsettomien" varpaille astumiselta se että olisin tuonut omaa kipuani liikaa esiin. Sain sille nimen ja oikeutuksen. Tänään luin kaverin jakamasta Lapsettomien lauantai -päivityksestä (joka oli siis peräisin eiliseltä) lauseen: "Lapsettomuus voi johtua myös elämäntilanteesta, kuten siitä, että ei ole puolisoa." Itkin vähän. 

"Ensi äitienpäivänä säkin olet sitten ehkä äiti", sanoo oma äitini. (Ensimmäiset puoli vuotta vauvaprojektista puhuessani hän toisteli vain "ootko tosissas", joten annettakoon hänelle tunnustus tekemästään kypsyttelystä.) Monta vuotta äitienpäivät ovat olleet minulle murhetta alleviivaavia, kahnaavia kuin huonosti istuva vaate; sellaisia että tekee mieli kiemurrella piiloon ihmisten ilmoilta, ravistella pois itkuisa tietoisuus siitä mitä aina aina vain puuttuu. Tänäänkin tuntuu siltä, tottumuksesta kai. Ei nyt enää jaksaisi juhlia näitä Muita Äitejä. 

Aurinkoa joka tapauksessa lukijoille tähän päivään - äitejä tai ei!

Kulissin taa

”Loneliness does not come from having no people around you,

but from being unable to communicate the things that seem important to you.”

- Carl Jung

Olen pohtinut nähdyksi tulemisen kokemusta. Sitä, että voi olla toisten edessä itsenään, kokonaan tiedostettuna, piilottamatta. Se on vitaalia eheydelle, mielelle, onnellisuudelle. Perustava tarve.

Sinkun on vaikea tulla nähdyksi ihmisenä, joka haluaa lapsia. Ihmiset eivät oleta että yksineläjä haluaisi, tai herranpieksut ainakaan hankkisi, jälkikasvua. Ensin halutaan ja hankitaan parisuhde, eikö vain. Sitten, vuosien kuluttua ja hääkellojen jo vaiettua, otetaan puolison kanssa pikku hiljaa puheeksi taaperonjalkojen tepsutus.

Tämän kääntöpuoli on, että tietyn iän ylittäneiltä pariskunnilta, vaikka nämä eivät edes aikoisi hankkia lapsia, kysellään jatkuvasti uunissa mahdollisesti muhivista pullista. Ihmisten oletukset ovat kaikkialla ja voivat satuttaa monella tapaa, eikä niille oikein mahda mitään. (Paitsi hyvin hitaasti, vähittäin, yksi ihminen kerrallaan.)

Entä me, jotka emme kulje tavanomaista polkua? Olen usein lapsenkaipuuta ja vertaisryhmän puutetta työstäessäni käyttänyt mielikuvaa naamiosta. Olen kulkenut vuosia naamio kasvoillani – lapsia haluamattoman ihmisen naamio. Se on asetettu kasvoilleni tahtomattani. Jos tahdon näyttää mitä sen alla on, minun on erikseen varta vasten tehtävä paljastus. Olen kuin kaapissa. Kukaan ei lähtökohtaisesti oleta, että olisin Lapsia Haluava Ihminen, vaikka se on ollut osa identiteettiäni jo niin kauan. Kukaan ei lähtökohtaisesti näe minua.

Viime aikoina olen pyrkinyt kulkemaan mahdollisimman paljon ilman naamiota. Nyt myös kumppanini kanssa. Voin hengittää.