Plussan vanavesiä

Vanavedet ovat laiskan leppeän uuvahtaneet kuten tämä häkellyttävän kuuma elokuun päivä; vanavesissä on murrettuja lämpimiä värejä, levoton pikku kummastus, pari kyyneltä ja tyhjän uuden aavan aavistus.

Tänään kiva työkaveri sattui kysymään, onko minulla lapsia. Vastasin, että ei, ja seurasi monen sekunnin hiljaisuus, joka suorastaan huusi minua kertomaan plussasta. Harmittaa, etten kertonut! Harkitsin ankarasti kaikki ne sekunnit. Jätin kertomatta, koska olin juuri aamupäivällä ajatellut pitäväni töissä matalaa profiilia.

Uskon, että voin yleisesti ottaen sitä paremmin mitä useammalle ihmiselle kerron, olkoonkin varhainen vaihe. Samaa mitä puhuin aiemmin naamioista. Jos tulisi keskenmeno, kertoisin siitäkin. (Tai ehkä en kaikille, mutta nokkelat päättelisivät sen itse.) Opettelen nyt sellaista yksityisyys-julkisuus-tasapainoa, joka tukisi hyvinvointiani parhaiten.

Raskaana oleminen on ihmeellinen asia: uusi elämä sisällä, eikä kukaan tiedä! Tänään eri elämä kuin eilen. Olen reipas, olen tärisevä, olen äkisti hymyilevä, olen oppiva, yksinäinenkin. Olen rohkea ja olen plussallinen. Osaan kuulostella. Tiedän, että nyt on aikaa hämmentyä ihan rauhassa. Olla.

Kulissin taa

”Loneliness does not come from having no people around you,

but from being unable to communicate the things that seem important to you.”

- Carl Jung

Olen pohtinut nähdyksi tulemisen kokemusta. Sitä, että voi olla toisten edessä itsenään, kokonaan tiedostettuna, piilottamatta. Se on vitaalia eheydelle, mielelle, onnellisuudelle. Perustava tarve.

Sinkun on vaikea tulla nähdyksi ihmisenä, joka haluaa lapsia. Ihmiset eivät oleta että yksineläjä haluaisi, tai herranpieksut ainakaan hankkisi, jälkikasvua. Ensin halutaan ja hankitaan parisuhde, eikö vain. Sitten, vuosien kuluttua ja hääkellojen jo vaiettua, otetaan puolison kanssa pikku hiljaa puheeksi taaperonjalkojen tepsutus.

Tämän kääntöpuoli on, että tietyn iän ylittäneiltä pariskunnilta, vaikka nämä eivät edes aikoisi hankkia lapsia, kysellään jatkuvasti uunissa mahdollisesti muhivista pullista. Ihmisten oletukset ovat kaikkialla ja voivat satuttaa monella tapaa, eikä niille oikein mahda mitään. (Paitsi hyvin hitaasti, vähittäin, yksi ihminen kerrallaan.)

Entä me, jotka emme kulje tavanomaista polkua? Olen usein lapsenkaipuuta ja vertaisryhmän puutetta työstäessäni käyttänyt mielikuvaa naamiosta. Olen kulkenut vuosia naamio kasvoillani – lapsia haluamattoman ihmisen naamio. Se on asetettu kasvoilleni tahtomattani. Jos tahdon näyttää mitä sen alla on, minun on erikseen varta vasten tehtävä paljastus. Olen kuin kaapissa. Kukaan ei lähtökohtaisesti oleta, että olisin Lapsia Haluava Ihminen, vaikka se on ollut osa identiteettiäni jo niin kauan. Kukaan ei lähtökohtaisesti näe minua.

Viime aikoina olen pyrkinyt kulkemaan mahdollisimman paljon ilman naamiota. Nyt myös kumppanini kanssa. Voin hengittää.