Äärionnellinen

Tänä aamuna kadulla kulki pariskunta sekä lapsi, joka rattaista käsin nimesi ympärillä olevia asioita. Kohdalle tullessani hän katsoi minua silmiin, osoitti ja sanoi "nainen". Meitä aikuisia hymyilytti. Miten hyvältä pienten lasten kanssa vuorovaikuttaminen nykyään tuntuu! Ennenkin olen pitänyt siitä, mutta nyt mentiin aivan eri sfääreihin.

Iltapäivällä katsoin vastaantulijoita ja mietin, liekö heistä kukaan yhtä onnellinen kuin minä. Minulla on kaikki syyt olla, mykistymiseen saakka.

Varhaisultra klinikalla on 12.9.
hCG-tasoni on erinomainen. (Ja testiviivakin tänään reipastui.)

En KESTÄ !!! !!!

Olen ansainnut kaiken tämän onnen. Tätä on valtavasti, tämä on valtavaa, tämä ON ja tämä tapahtuu MINULLE koska MINÄ uskalsin lähteä tavoittelemaan tätä. Olen nyt tässä ja olen RASKAANA.

Olen hirvittävän onnellinen. 

Äitini alkoi uutiset kuullessaan kiljahdella ja itkahdella puhelimessa, ei saanut hetkeen sanaa suustaan.

---

P.S. Lukijoille tiedoksi: Poistun tästä blogista hehkuttelemasta viimeistään kolmen kuukauden keskenmenoriskirajan täytyttyä - menen sitten ehkä toiseen blogiin. Tämä pysyköön pääosin alkuperäisen tarkoituksensa ja nimensä mukaisena!
(Itsekin nimittäin tiedän vain harvoja yhtä ärsyttäviä asioita kuin "lapsettomuusblogit" joista lävähtääkin varoittamatta silmille sivutolkulla ultra- ja masukuvia.)

Aalloilla alkion kanssa

Hei vaan.

Plussalla yhä! 

Lauantai oli huolipäivä, sunnuntai luottavampi. Tämä maanantai on tarjoillut kumpaakin lajia.

Aamulla minut syöksi murheen kuiluun se, että viiva ei ollutkaan odotetun reipas vaan jopa eilistä hieman haaleampi (kyllä, tietysti olen testannut joka aamu). Selvästi silti kirkkaampi kuin perjantain ja lauantain viivat.

Nyt iltapäivää kohden minusta on taas tullut levollinen, sillä ARMAS KOHTUJOMOTUKSENI ON TULLUT TAKAISIN! <3 <3 <3

Olen täysin riippuvainen tästä: fyysisestä merkistä itse pääkallonpaikalta. Siellä tapahtuu, kohtuni on duunissa, siellä kasvaa pikkuinen tiikeri. (Pikkuisella on jo mielessäni ikioma olemus ja nimitys, ja hän on jo syvästi rakas. <3 ) Tämä oire ehti olla parisen päivää poissa. Jos se nyt toistamiseen lientyy, en huolestune enää aivan yhtä kovasti. Bonustoivoa on antanut se, että myös toiseksi mainittavin oireeni, rintojen arkuus, on jälleen vahvistunut. 

Klinikan hoitaja käsitteli epäröivää plussalaista juuri niin kuin kuuluu: ei onnitellut, otti vain hymyillen ja rennosti rupatellen verikokeeseen. Tulokset (hCG-arvo) huomenna. 

Hauraudessa tallustellessani olen muutenkin saanut juuri sellaista tukea josta olen unelmoinut: yltäkylläistä myötäelämistä, rohkaisua ja huolenpitoa. Tätä minulle on tarjolla, vaikka hankin lasta yksin. Täydellistä!

Viikonlopun tehokas uutisointini varmisti, että minulla olisi väkisinkin käytettävissäni yli kymmenpäinen tukilauma myös mahdollisen keskenmenon suruun. Sekä tietenkin te online-tukijat! Viime päivien lukijaluvut ovat lämmittäneet - ja kommentit eritoten. 

Huipun tuntumasta

Luulen että olen raskaana!

Eilinen ja tämä päivä käänsivät uskonkelkan vessareissu kerrallaan. Vuotoa ei vain ole kuulunut, ei pisaraakaan, vaikka vähintään pisaroita olisi pitänyt jo näinä päivinä näkyä. Lisäksi kivut, jotka ovat olleet jossakin muodossa läsnä jo viikon - ja kehon lämpö, joka on yhäti armollisen korkea! On ollut myös muutamia muita, lieviä oireita (käsi ylös, joka toivoo että tekisin oirepäivityksen!).

Kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu, siihen vaipuilen nyt luottamaan; tärisyttää. Tänään kihisytti innosta työpaikan vessassa! Ja julkisia odotellessa ja siellä sun täällä. Kihinäin jäljessä alkoi hipsutella sisään pieni epätodellisuuden tunne, väliin myös turtuus. Töistä tultuani kiskaisin yli tunnin päikkärit - yleensä en koskaan! 

Illan keskustelu personal trainerin kanssa: 

"Mä saatan olla raskaana." 

"Ai, vau! Te yritätte?" 

"Minä yritän." 

"...Ai? Öö. Siis -- mitä se tarkottaa?"

Seurasi kommentteja siitä kuinka nykyaika on siistiä, tiedustelu iästäni sekä siitä miten tähän päädyin - ja sitten estottomin ja söpöin kysymys: "Ai sä käyt siellä ja sitten ne aina laittaa sun sisään jotain?" 

Joo, niin juuri!

Huomenna on Suuri Aamu.

Inssipäivä vol. 2

Ekaan inssiini, joka tehtiin keskikesän alla, liittyi tunnekuohu: Matkalla klinikalle aloin holtittomasti itkeä. Päälleni hyökyi äkkiä se, miten yksin tämän kanssa olen. Rakastettu ja ystävä tarjosivat etätukea viestien muodossa, mutta yksin mikä yksin - näin suuren asian äärellä, tämän potentiaalisen lapsen ihka ainoa tuleva vanhempi, minä yksin. 

Toimenpiteen jälkeen yksin olemisen hurjuus ei enää vaivannutkaan. Omistin maailman. Hykertelin ja helpotushuokailin sitä, miten ei tarvitse enää tehdä mitään, vain odotella että solut hoitavat hommansa. 

Tämän päivän tarina on vähän toisenlainen. Toka inssireissu oli reipashenkinen lääkärin otteita myöten ("mennääs sitten jo, mulla on tää täällä taskussa ja se lämpenee...!"). En tuntenut erityisesti mitään, en jännitystä, en suuruutta, en intoa. Olin kuitenkin hyvällä tuulella ja mutkattomalla tekemisen meiningillä: ehkä tärppää, ehkä ei, nyt tehdään tämä. Seuranani odotushuoneessa oli ystävä. Menimme inssin jälkeen syömään ja kahville. Juttelimme olevasta elämästä - emme tulevasta vauvasta.

Tänään on hyvä.

"Single Motherhood by Choice - a great option for Strong-Ass Bitches"

Tulipa vastaan nasahtava artikkeli! Tässä Huffpostin jutussa puhutaan siitä, miten SMC:ksi (Single Mother by Choice) ryhtyminen usein näyttäytyy ulkopuolisille rohkeana, vaikka ryhtyjä ei itse lainkaan kuvailisi siirtoaan - tai itseään - kyseisellä sanalla.

Minuakin on kutsuttu paljon nimenomaan rohkeaksi. Itse koen, että rohkeuden sijaan tässä oli kyse pakosta. Olin jo kovertunut niin tyhjäksi ja parkunut lapsenkaipuukyynelkiintiön niin monta kertaa yli äyräidensä, että vauvanhankinnan lykkääminen yhtään pidemmälle ei ollut minulle enää vaihtoehto. "A future without a child is simply unbearable", niin kuin muuan toisessa SMC-tekstissä sanottiin.

Tänäänkin tunnen itseni rohkimuksen sijaan liian pitkään väärillä poluilla haahuilleeksi surun vangiksi, joka on ollut kykenemätön tekemään muutosta, suunnittelemaan kunnolla ja ottamaan konkreettista askelta - vaikka on hyvin tiennyt mikä olisi se elämän tärkein asia, Se Yksi jota kohti mennä.

"Yksi on suurempi muita", laulaa Maija Vilkkumaa. 

Yleiselläkin tasolla minua ihmetyttää se, että näyttäydyn ystävilleni päättäväisenä ja määrätietoisena ihmisenä. Minähän olen vuosisadan vatvoja!

Mutta ehkä se, että suru kahlehti ja lamaannutti minut, ei ollut minun syytäni?

Kypsyn isoihin päätöksiin hitaasti, eikä sekään ole minun syytäni - eikä se ole edes vika, vaan ominaisuus.

Tallaan itsehyväksynnän tahmaista tietä hyvin, hyvin verkalleen. 

Tuolla toivo lymyää. 

Elpyvä hengittää

Eilen kirjoitin luonnoksen otsikkoon "väsynyt", mutta jo tänään "elpyvä" kuvaa minua paremmin. Kuinka hyvä! Minulla on ollut erittäin raskas kevät. Ei vauvattomuussyistä vaan muista syistä.

Teeskentelemättömyyttä. Tunteiden tuntemista. Olemista sen kanssa mitä on ja sen kanssa mitä ei vielä ole. Unta, lepoa, hyvää ravintoa, liikuntaa juuri niin paljon kuin keho pyytää. Sen katselemista, kun nousen; nauran taas ja iloitsen. Sisäistä tilaa, jotta voin kuulla sydämeni. 

Näitä toivon kuuluvan pieneen aikalisään jonka vielä otin. Peruin tänään klinikalle sovitun ultrakäynnin. (Ikean mainoksetkin sen tietävät: on OK muuttaa mielensä.) Menen ekaan inssiin sittenkin vasta kuukauden päästä.

Löysin vauvakirjan ilman ydinperheoletusta; sukupuussa ei molempien vanhempien sukua. Tykkään! 

Mikäli siellä nyt on pettyneitä kanssajännittäjiä, ehkäpä voitte hyödyntää aikalisän pyörimällä muissa blogeissa. Uskoisin kyllä tallettavani tänne ajatuksen jos toisenkin tästä kihinä- ja malttamattomuudenkasvatteluajasta.

Sitä, että tärppi ei välttämättä tule ekasta, kolmannesta tai viidennestäkään inssistä, en nyt mieti. Sen sijaan saatan fiilistellä sitä, miten ja mistä tähän olen tullut. Olen näemmä verkkainen harkitsija: vuosien kypsyttely, "lopullisesta päätöksestä" puoli vuotta ekaan klinikkakäyntiin, siitä puoli vuotta ekaan inssiin. Hyvä näin - "hyvä tuloo", kuten eräs ystävä (ja potentiaalinen vauvanhoitaja, nimi listallani) totesi.

Jos joku teistä tietää hyvän blogin itsellisen äidin tai itsellistä äitiyttä harkitsevan elämästä, lukisin moista mielelläni. Saa olla englanniksikin; toistaiseksi olen lukenut lähinnä Single Mothers by Choice -blogia. Suosittelen sitä, muuten! Esimerkiksi tämä teksti kolahti taannoin.

Niille teistä, jotka vielä mielitte viipyillä Lapsettomien lauantain teemoissa, tämä. "Kuulijana voi olla kuka tahansa heistä" - kosketti!

Alfanaaras korvat luimussa

Tänä aamuna: Yksinäisyys ja epämiellyttävä, epämääräinen pelko. Tuntuu, että en kuulu (esimerkiksi siihen hilpeään lapsettomien joukkoon, jonka kanssa eilen vietin iltaa). Eristäytymisen tarve. Tuntuu kuin olisin henkisesti raskaana jo nyt, ja hyvin yksin, ja kuin niin kuuluisikin olla: yksin luolassani, kuutamoretkilläni kukkuloilla. Toisaalta kiivas vastustus samaista eristäytymistä kohtaan: tulkaa, ottakaa minut huomioon ja olkaa kiinnostuneita minusta minusta minusta (ja poikasestani)!

Näillä main ainoa, jonka elämä muuttuu kohta ihan ****sti, olen minä. 

Tuoli

Netissä oli kuva, jossa iso hevonen seisoi nöyrästi paikallaan, suitsittuna kiinni heppoiseen muoviseen tuoliin. ”The thing that’s holding you back is all in your head”, luki kuvan alla. Eräs rakas ihminen, jolle näytin kuvan, kysyi: ”Mikä on sinun muovituolisi?”

Minun muovituolini on pelko. Pelko estää ihmisiä tekemästä lukuisia asioita, suitsii vapaita sielujamme monin tavoin. Minä pelkään, että tulen onnettomaksi. Että teen vääriä ratkaisuja, jotka johtavat onnettomaan elämään. 

Pelkoni on irrationaalinen – kuten useat pelot – ja kaksisuuntainen. Toisaalta pelkään, että jos hankin lapsen yksin, se valinta ei sitten teekään minua onnelliseksi. Elämä kahdestaan lapsen kanssa on ehkä hirvittävän raskasta, ehkä lapsettomat ystäväni hylkäävät minut, ehkä missaan lapsen takia potentiaalisia parisuhteita, ehkä kaipaan elämänkumppania raastavasti. Näiden skenaarioiden miettiminen ei ole yksinomaan pahaksi, mutta pelkääminen ei palvele mitään eikä ketään. Pelko hidastaa, kahlitsee vaivihkaa. Tiedän, ettei sinkkuäitiys tulisi olemaan silkkaa auvoa, kuten ei vanhemmuus yleensäkään. Tai mikään muukaan elämässä. Tietenkään. Kyse on siitä, että haluan koko paketin. Valvottuine öineen, puklurätteineen.

Enemmän itse asiassa pelkään, että kadun, jos odotan vielä. Pelkään, että odottaminen on huono päätös ja tekee minusta katkeran. Odottamiseen on kuitenkin helppo unohtua: Jospa katsoisin vielä löydänkö puolisoa – jos katsoisin tämän kesän vielä, tämän vuoden, nämä treffit vielä. Keskittyisin muihin asioihin elämässä. Valmistelisin rauhassa, miettisin ja miettisin. Tämä pelko on ollut hahmoton, harmaa ja salakavalan raskas. Aiemmin minusta on tuntunut, että suru ja katkeruus yltävät hyvin pian kestämättömiin mittasuhteisiin, sillä ne vain kasvavat päivä päivältä, joulu joululta.

Viimeksi kuluneiden yhdeksän kuukauden (kuinka osuvaa) aikana olen kuitenkin löytänyt uutta rauhaa tämän asian kanssa elämiseen. Olen päästänyt irti… jostakin. Ehkä saanut suitsiani löystymään. Ahdistus ei enää kurista. En enää itke joka kerta kun puhun tästä – olen itkenyt tämän vuoksi viimeksi yli puoli vuotta sitten. Sen sijaan lapsenhankinta on minulle nykyisellään konkreettinen suunnitelma. Ei vielä aivan kirkas, mutta jo todellinen, realistinen. Jo niin pureskeltu, että se on alkanut tuntua omalta. Olen alkanut jutella asiasta ihmisille eri tavalla kuin ennen: arkisesti, vailla traagisuutta, ei vuodattavaan vaan suunnittelevaan sävyyn.

Tässä hetkessä on hyvä olla.

Toivon kuulautta ja kirkkautta lukemaan eksyneiden syyspäiviin!