Tulipa vastaan nasahtava artikkeli! Tässä Huffpostin jutussa puhutaan siitä, miten SMC:ksi (Single Mother by Choice) ryhtyminen usein näyttäytyy ulkopuolisille rohkeana, vaikka ryhtyjä ei itse lainkaan kuvailisi siirtoaan - tai itseään - kyseisellä sanalla.
Minuakin on kutsuttu paljon nimenomaan rohkeaksi. Itse koen, että rohkeuden sijaan tässä oli kyse pakosta. Olin jo kovertunut niin tyhjäksi ja parkunut lapsenkaipuukyynelkiintiön niin monta kertaa yli äyräidensä, että vauvanhankinnan lykkääminen yhtään pidemmälle ei ollut minulle enää vaihtoehto. "A future without a child is simply unbearable", niin kuin muuan toisessa SMC-tekstissä sanottiin.
Tänäänkin tunnen itseni rohkimuksen sijaan liian pitkään väärillä poluilla haahuilleeksi surun vangiksi, joka on ollut kykenemätön tekemään muutosta, suunnittelemaan kunnolla ja ottamaan konkreettista askelta - vaikka on hyvin tiennyt mikä olisi se elämän tärkein asia, Se Yksi jota kohti mennä.
 |
| "Yksi on suurempi muita", laulaa Maija Vilkkumaa. |
Yleiselläkin tasolla minua ihmetyttää se, että näyttäydyn ystävilleni päättäväisenä ja määrätietoisena ihmisenä. Minähän olen vuosisadan vatvoja!
Mutta ehkä se, että suru kahlehti ja lamaannutti minut, ei ollut minun syytäni?
Kypsyn isoihin päätöksiin hitaasti, eikä sekään ole minun syytäni - eikä se ole edes vika, vaan ominaisuus.
Tallaan itsehyväksynnän tahmaista tietä hyvin, hyvin verkalleen.
Mutta ehkä se, että suru kahlehti ja lamaannutti minut, ei ollut minun syytäni?
Kypsyn isoihin päätöksiin hitaasti, eikä sekään ole minun syytäni - eikä se ole edes vika, vaan ominaisuus.
Tallaan itsehyväksynnän tahmaista tietä hyvin, hyvin verkalleen.
 |
| Tuolla toivo lymyää. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti