Olen taas näinä päivinä tuntenut auki olemisen ihmeellisen voiman: Kun uskaltaudun kertomaan lapsettomuudesta ja muista henkilökohtaisista, tuskaisista asioista muillekin kuin aivan läheisimmille ysteille, saan niin paljon! Olen niin paljon onnellisempi. Minusta välitetään, kun minut nähdään. Jos pidän naamiota, ei kukaan voikaan tulla lähelle. Näinkö niitä uusia ystäviä aikuisiällä saadaankin: vuodattamalla puolitutuille heti kättelyn jälkeen, mikä kaikki on kamalaa? Suits me!
En taida enää oikein osatakaan vastata "hyvää", jos kuuluu huonoa. Tai ehkä olen jonkinlaisessa välivaiheessa tässä kehityksessä, sillä olen kuullut itseni pari kertaa sanovan: "Ihan jees, tai siis oikeestaan kyllä tosi huonoo!"
Tänään tuli ekan kerran mieleen, että ehkä ihan oikeasti jatkan bloggaamista myös vauvan saatuani - ja kirjoitan muustakin kuin vauvasta. (Koska itse en lue - enkä muista tuskattomina viattoman vauvakuumeen vuosinanikaan juuri lukeneeni - blogeja joiden sisältönä on pelkästään vauva, en näe itseäni myöskään kirjoittamassa moista. Olen lisäksi taipuvainen pitämään vauvanhoidolliset ja kasvatukselliset periaatteeni enimmälti omana tietonani, jollei joku niitä erikseen kysy - joten "pelkästä vauvasta" kertova blogini saattaisi olla vähän tyhjä.)
Kirjoittaminen on minulle luontainen keino jäsentää mieltäni, ja julkisessa näpyttämisessä on voima jollaista oman kirjasen kansien väliin raapustamisessa ei ole. Niiden kansien väliin ei kukaan tule lukemaan, kommentoimaan ja samaistumaan!
Samaan tapaan kuin kukaan ei saa tietää, että minulle kuuluu huonoa, jos aina kysyttäessä sanon "hyvää".
Samaan tapaan kuin kukaan ei saa tietää, että minulle kuuluu huonoa, jos aina kysyttäessä sanon "hyvää".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti