Kaikuja pohjan tuntumasta

Olen masentunut ja ahdistunut, nyt myös paperilla. Mikään elämänalue ei tahdo luvata janoamaani pysyvyyttä ja jatkuvuutta - keskityn haalimaan turvan hippusia ja selviämään kaikkien tunteideni kanssa. Levottomuus ulottuu uneen ja uniin. Ajatus katkeilee; unohdin juuri, mikä lause minun piti kirjoittaa seuraavaksi. 

Viime päivät olen syynännyt oireita virkaintoisen etsivän lailla, spekuloinut mahdollista heikkoa keltarauhastoimintaani ja oppinut hoidoissa olon kamaluudesta: toivon ja epätoivon vuorovesi hukuttaisi heikon. Itse olen tällä hetkellä nipin napin kyllin vahva. 

Menkkaisa olo jatkuu epätavallisen monetta päivää, mutta verta ei näy. Menkkojen laskettu aika on noin huomenna, virallinen testauspäivä ylihuomenna. Yhden negan jo muuan puuskassani testasin, mutta se oli varhainen. 

EVO

Viime aikoina ahdistus on aikaansaanut minussa muun muassa toistaitoisuutta ravitsemuksestani huolehtimisen suhteen. On tuntunut vaikealta laittaa ruokaa, ostaa ruokaa, syödä ruokaa. Tänään heräsin selvässä nestehukassa (toim.huom.: en siis kuitenkaan darrassa). Itsesyytökset huomasivat oivan tilaisuuden nousta taas pintaan: Olenko syönyt ja juonut näinä päivinä tarpeeksi? Mitä jos nestehukka tai vajaaravitsemus rappeuttaa kohtuni limakalvon (joka tosin vielä eilisessä ultrassa oli "kaunis" - tykkään kun nuo käyttävät juuri tuota sanaa!). Jospa kehoni on stressitilassa enkä siksi tule raskaaksi? Mitä jos olen kaikessa vain niin totaalinen tunari, että universumi ei kerta kaikkiaan tule antamaan minulle lasta? 

Voisinko keksiä vielä muutaman aivan absurdin asian lisää, jotka ovat Kiistämättä Minun Syytäni?

Kuukausi jonka en uskonut tulevan

Soitin klinikalle. Ja kylläpä maanantai pelastui! Täten viimein toivotan itseni takaisin tervetulleeksi elämään, jossa Asioita Tapahtuu. Inssi tapahtuu aivan pian.

Sitten syksykin saa tapahtua! Vakavuus; vähemmän viilettämistä, enemmän viileyttä. Vähemmän tuskan hukuttamista kaikenlaiseen touhuiluun, maanisdepressiivisen kaltaista väkertelyä pienen oravan lailla. Enemmän olemista ja hyväksyntää sitä kohtaan, mikä on ja mikä Tapahtuu. 

Simply unbearable

Todistaakseni itselleni että olen kuin olenkin kuluneen vuoden aikana edennyt ja kasvanut vaikkei siltä tunnu - sekä keventääkseni itsesyytösteni painoa edes hiukan - olen ottanut asiakseni lukea läpi päiväkirjamerkintäni viime vuoden kesältä tähän päivään. Parhaillaan kahlaan lokakuuta. 

Lokakuussa parisuhteeni oli tuore ja toisaalta vaakalaudalla, koska aprikoimme, mahtuisiko kauan kaipaamani Vauva elämäämme (minun elämääni kyllä, mutta entä minun ja Rakastetun yhteiseen). Voisiko kyseeseen tulla yhteinen poikanen; entä mahtuisiko poikanen joka olisi vain minun? Odotimme kai valaistumisen iskevän salamana taivaalta? Kun katson taaksepäin, näen tiheää syyspimeää jossa jaksoin kuitenkin vaalia ilonliekkiä, uskoa kohtaloon joka johdattaisi meidät kolme maaliin parhain päin. 

Lokakuun puolivälissä kirjoitin:

"Luulen että eniten pelkään tätä: Päätän odottaa ja antaa Rakastetulle/meille aikaa, annan liikaa, katkeroidun, tulen onnettomaksi, eikä se palkitse; odotuksen päässä ei ole mitään hyvää." 

Tänään minusta tuntuu, että juuri tuo suurin pelkoni on käynyt toteen. Olen tyystin lohduton, minusta tuntuu samalta kuin silloin kun olin masentunut. 

Aion hakeutua keskusteluavun piiriin.

Jatkan päiväkirjojen lukemista saadakseni tietää, mitä ihmettä oikein tein noita lokakuun päiviä seuranneet yhdeksän kuukautta. Mikä täytti arkeni. Minne kadotin kartan ja kompassin, mistä iloitsin, miten kestin odottaa. Miten kestäisin odottaa nyt vielä.

Loputko joskus, heinäkuu?

Pääsin Simpukan blogilistalle. Toivon, että tänne löytää listan kautta lisää ihmisiä, jotka voivat saada teksteistäni tukea, apua, ajattelemisen aihetta tai peilauspintaa. Ilahdun myös oikein kovasti kommenteista, pienistäkin!

Pian listalle päästyäni minua alkoi kuitenkin myös surettaa: en halua millekään listalle, haluan lapsen.

Minua ahdistaa, että olen tuottanut itselleni näin paljon pahaa oloa viivyttämällä hoitojen aloitusta. Minusta tuntuu, että en tunne itseäni tarpeeksi hyvin, kun en tajunnut että suruni muuttuisi kestämättömäksi jos vielä kuhnaisin. Minusta tuntuu, että olen puolikas kunnes saan sikiön kohtuuni, ja puolikkaana en voi mitenkään elää tyydyttävää elämää. Minusta tuntuu että olen sössinyt, että en osannut enkä voi korjata, että olen huono ihminen. 

Vahvaako? Ekan negan jälkeen? 

Toisaalta alan jo hiljakseen - erittäin hiljakseen - uskoa, että tämä olikin oikea hetki aloittaa hoidot ja että raskaaksi tulemiseni hetki on oikea, koittaa se milloin tahansa. 

Tänään uskalsin itkeä raskaana olevan ystävän edessä, joka on myös käynyt hoidot läpi. Huomaan muuttuneeni uskaltavammaksi tunteideni näyttämisen suhteen ja olen itsestäni ylpeä.

Tänään myös päätin, että rupean olemaan sellainen ihminen jollainen haluan olla ja jollainen koen aikaisemmin olleeni: pää pystyssä kulkeva, iloa vaaliva, itselleen aktiivisesti iloa järjestävä. (Tämä ei tietenkään implikoi surun patoamista tai kieltämistä tai mitään muutakaan tuhoisaa.)

En juuri ole lukenut blogitekstejäni kronologisessa järjestyksessä. Mietin, millainen kuva tunne-elämästäni mahtaa näiden perusteella syntyä. Ei sillä että ylipäätään väittäisin olevani emotionaalisesti tyyni kuni pinta veen, mutta viimeinen vuosi tuntuu olleen aivan omaa luokkaansa. Kulminoitumaa, kasvua kasvun perään, arvaamatonta aallokkoa.

Millaisia tunnemyrskyjä teillä, lukijat?