Tunnen syvää, syvää tarkoituksen tunnetta kun minulla on vauva kantoliinassa. Tunnetta, että tämä on kaikki, tämä on ydin. Tämä on oikein.
Kun tänään lähdin ystäväni luota - käärittyäni menninkäismytyn pois yltäni ja aseteltuani nukkujan liinoineen sohvalle - olin vaisu. En osannut toivottaa reippaasti hyviä vointeja. Oma kipu nousi, sitkeä sitkeä vanha kaveri. Matkalla bussille ajattelin, että on täysin ookoo että olen vaisu, että minulla on kipua. Tämä on nyt, tämä on totta tänään.
Onko kohtuutonta kaivata kymmenen vuotta vauvaa, joka saavuttuaan tulee olemaan vauva yhden vuoden ajan? Ehkä teen sen jälkeen yhdeksän vauvaa lisää.
Kotona rakennan nyt pesää, järjestän vanhoja papereita illat läpeensä, luovun kaikesta joutavasta. Tuntuu hyvältä.
Täytynee hyväksyä, että ystävien menninkäiset kiinnostavat minua nyt lähinnä vain omasta kohdustani käsin. Minulle he ovat olemassa jotta voisin heidän avullaan valmistautua omaan tulevaisuuteeni - ja saada sitä syvää syvää tyydytystä, elämän ytimen tuulta kasvoilleni. Tulen kantoliinan kanssa kylään. Minua ei oikeasti kiinnosta, miten ystäväni imetys tai unirytmin rakentaminen sujuu. Minua kiinnostaa, miten saisin oman imetykseni ja oman nukkumiseni sujumaan mahdollisimman hyvin, kun aika tulee.
Se on ookoo. Kaikki on ookoo. Tänään on kipua - täysin ookoo.
Inseminaatio häämöttää, valo villiinnyttää sielua, rakkaus ei lähtenytkään elämästäni. Vaikka vauvani ei ole vielä saapunut, on juuri tämä lempielämäni, tämä tässä. <3
Toivon että teilläkin kaikilla on ihana kevät.
Toivon että teilläkin kaikilla on ihana kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti