Öisin toiveet tulevat luo

Kolme yötä sitten Vauva oli unessani ensimmäistä kertaa. Aiemmissa unissani vuosien varrella oli esiintynyt vain rutosti muiden vauvoja ja ei-kenenkään vauvoja, ei koskaan omaani.

Univauva kavalsi taas tyhjän kohdan, kuin armoton aamuvalo. Seuraavana päivänä kuvittelin hänet syliini, kuvittelin asettelevani häntä kantoliinaan. Silloin melkein TUNSIN hänet. Ja miten KAIPASIN! Pohjattomasti, niin ettei ole sanoja.

Olen ennenkin muutamia kertoja vastaavalla tavalla miltei-aistinut Vauvan. Kerran, neljä vuotta sitten, katsoin sänkyäni ja melkein-näin hänet siinä, juuri nukahtaneena. Se jäi mieleen. Viime lauantai jää myös mieleen.

Muutenkin nämä päivät jäävät mieleen. Nämä joita juuri elän. Polkuja, pelkoja, risteyksiä. Tienviitat täytyy itse nikkaroida. Vavisuttaa.

"Yhtä en saa, mut mä pidän paikkaa"

Vauvanvaatteet ja kestovaipat jotka olen ostanut – pidän niitä mielelläni näkösällä sohvalla, katselen. Ja saan katsella! Annan niille oman tilansa, kunnioitan niitä. Saan antaa, saan kunnioittaa. Nyt on Vauva astunut tilaani eri lailla, vaatteet ovat tuoneet mukanaan konkreettisen paikan joka on varattu Hänelle. Ei enää vain henkinen paikka, haavelokero. Minulle ei tee huonoa hypistellä vaatteita, ei vaikka välillä itkenkin kaipausta. Se tekee minulle hyvää. Saan hypistellä.

Kuinka onnellinen olo minulla on nyt.

Erikoista.

Suhteellisuus

Mieleni on tehnyt huomaamattani hommia, järjestellyt kokonaisuuksia ja osia.

Mieleni on jäsentänyt erilleen lapsenhankinnan ja parisuhteen. Olen tiedostanut, että kaipaan molempia. Molempia – mutta en lähtökohtaisesti niinkään niiden yhteenkietoutumaa, kanssavanhemmuutta. Tämä pohdinta on sikäli teoreettista, että jos elämässäni on yhtä aikaa lapsi ja kumppani, heille kyllä muodostuu läheinen suhde, oli heidän välillään varsinaista perhesidettä tai ei. Perheside voidaan myös muodostaa vasta myöhemmin, kun lapsi on jo maailmassa. Silti, tämä on auttanut minua. Vauvapilvilinnani kammareissa ei enää kummittele ydinperheoletus. Polkuja on monia.

Samaan tapaan pääni sisällä ovat eriytyneet muiden raskaudet ja minun tuleva raskauteni. Useampi ystävä odottaa nyt vauvaa, mutta se tuntuu olevan vähemmän minulta pois kuin aikaisemmin. Ystävät eivät ole universumin minun tuskakseni lähettämiä kasvottomia maanvaivoja, vaan ihmisiä ja yksilöitä joilla on tarinat. He ansaitsevat lapsensa juuri tässä vaiheessa elämäänsä. Ja ainakin he ovat menossa jonnekin, vaikka minä en. (No, olen menossa jonnekin. Mutta, you know.)

Välillä haluaisin jättää tämän pohtimisen jo sikseen ja huikata universumille: antakaas se mun vauva jo mulle tähän, kiitos. Kuin tilaisin ravintolassa. Ilman enempää vatvomista, ilman annoskateutta siitä mitä kaveri tilasi ja sai. Etenemistä, ei enää jarruttamista.

Sunnuntain kotiinviemiset

Tänään kävelin ensimmäisen kerran kirpputorilla avoimena sille ajatukselle, että ostaisin vauvan vaatekappaleen. Omalle vauvalleni. En ostanut, mutta tunnustelin varoen sitä oloa että voisin. Annoin silmien avautua näkemään värikkäät pinot uudella tavalla, vietin pienen pyhän hetken pienen takin hihaa hypistellen. Olen nimittäin antanut itselleni luvan.

Sain tänä viikonloppuna nipun kummilapsen vanhoja vaatteita. Ne ovat ensimmäiset vaatteet vauvalleni – joka ei vielä ole täällä – ja ei, ei vielä edes matkalla – mutta joka astui nyt taas askeleen lähemmäksi konkretiaa. Eräs erityisen kaunis vaatekappale nipussa tuntui kulminoivan haaveeni ja kaipaukseni; haaveella ja kaipauksella on tänään väri ja kuosi. Minulla tänään kosteat silmät, mutta ei mitään uutta syysauringon alla.

Ehkä tämäkin on turning point, ajattelen usein, erilaisissa kohdissa ja oloissa. Ehkä on? Kenen on valinta? Pieniä turning pointeja täynnä päivät, vuodet.

Alle kolme kuukautta jouluun.

Kaipaan, hengitän. Kaipaan!

Kulissin taa

”Loneliness does not come from having no people around you,

but from being unable to communicate the things that seem important to you.”

- Carl Jung

Olen pohtinut nähdyksi tulemisen kokemusta. Sitä, että voi olla toisten edessä itsenään, kokonaan tiedostettuna, piilottamatta. Se on vitaalia eheydelle, mielelle, onnellisuudelle. Perustava tarve.

Sinkun on vaikea tulla nähdyksi ihmisenä, joka haluaa lapsia. Ihmiset eivät oleta että yksineläjä haluaisi, tai herranpieksut ainakaan hankkisi, jälkikasvua. Ensin halutaan ja hankitaan parisuhde, eikö vain. Sitten, vuosien kuluttua ja hääkellojen jo vaiettua, otetaan puolison kanssa pikku hiljaa puheeksi taaperonjalkojen tepsutus.

Tämän kääntöpuoli on, että tietyn iän ylittäneiltä pariskunnilta, vaikka nämä eivät edes aikoisi hankkia lapsia, kysellään jatkuvasti uunissa mahdollisesti muhivista pullista. Ihmisten oletukset ovat kaikkialla ja voivat satuttaa monella tapaa, eikä niille oikein mahda mitään. (Paitsi hyvin hitaasti, vähittäin, yksi ihminen kerrallaan.)

Entä me, jotka emme kulje tavanomaista polkua? Olen usein lapsenkaipuuta ja vertaisryhmän puutetta työstäessäni käyttänyt mielikuvaa naamiosta. Olen kulkenut vuosia naamio kasvoillani – lapsia haluamattoman ihmisen naamio. Se on asetettu kasvoilleni tahtomattani. Jos tahdon näyttää mitä sen alla on, minun on erikseen varta vasten tehtävä paljastus. Olen kuin kaapissa. Kukaan ei lähtökohtaisesti oleta, että olisin Lapsia Haluava Ihminen, vaikka se on ollut osa identiteettiäni jo niin kauan. Kukaan ei lähtökohtaisesti näe minua.

Viime aikoina olen pyrkinyt kulkemaan mahdollisimman paljon ilman naamiota. Nyt myös kumppanini kanssa. Voin hengittää.

Elämän näyttämöllä mikään ei ala tai pääty yhtäkkiä

Tänä aamuna maailma oli erilainen. Tänä aamuna maailmassa taas yksi läheiseni on raskaana – hän jolta olin (lievällä kauhulla ja voimakkaalla katkeruudella) odottanut kyseisiä uutisia jo pari vuotta. Nyt hänkin. Saan taas katsoa läheltä. Joudun katsomaan. Toivoisin pääseväni kummiksi. Kuka sanoi että näiden tuntemusten tulisi olla linjassa, loogisia? Ne ovat strösselikeittoa, seassa kummia sattumia.

Kummasti sattui eilen, kun olin kuullut läheisen uutiset. Menin seurustelukumppanini luokse ja itkin kertomatta miksi. Kerron sitten kun pystyn – aivan pian, eikö niin.

Olen yli puoli vuotta tehnyt konkreettisia (taloudellisia ym.) valmisteluja lapsenhankintaa varten. Lukenut kirjoja. Pohtinut, puhunut ja puhunut. Sallinut suunnitelmani liukua yhä julkisemmaksi, todellisemmaksi. Vähentänyt piilottelua – tämä ei ole salaisuus enää (paitsi kumppaniltani – tuore suhde, on kai ollut perusteltua toistaiseksi olla tästä hiljaa? Niinhän?). Olen nähnyt viime viikkoina toistuvasti unia lapsista. Kumppanini on toisinaan ollut mukana näissä unissa, ikään kuin sivurooleissa.

Tänään ilmassa on syksy eri tavalla kuin eilen. Syksy, on lähdettävä, ilta tulee. Mentävä ennen kuin tulee kylmä. 

Hurjaa. Kaikki.

En tiedä lukeeko tätä kukaan, en tiedä kauanko ja mitä haluan vielä kirjoittaa. Paljon on auki.

Dream on the verge of being made true

Not just 'coming true' by itself because, you guys know, they don't. They are made true.

Pari viikkoa sitten kirjoitin ylös: Miettimisen aika on päättymässä.

Kuinka tarkoiteltulta se tuntuu. Kuinka hurjalta. Valtavalta ja normaalilta, villiltä ja omalta. Juuri nyt vähän epätodelliselta kuten uni, pari viikkoa sitten selkeältä ja varsin konkreettiselta.

Parin viikon takaisissa kirkkauden päivissä ja tässä päivässä on se ero, että elämässäni myllertää nyt taas, parisuhderintamalla siis – juuri kun olin tuuditellut deittiprofiilini unille ja päättänyt päästää kumppaninhaeskelusta irti. Katson mitä nyt tapahtuu. Siellä täällä eri muodoissaan viljelty fraasi "elämä on arvaamaton" pitää paikkansa – tulin tännekin toteamaan sen. Tietänette sen toki jo ennestään!

Joka tapauksessa: Vauvanhankintani on lakannut olemasta riippuvainen parisuhteesta. En enää odota, en laske toiveideni painoa viattoman treffikumppanin harteille, en arvo eestaas; en mieti onko minusta tähän, haluanko tätä todella. Minusta on moneen, ja tätä olen halunnut viimeisen vuosikymmenen aikana kovemmin kuin mitään muuta. Saatan kyyneltyä muistellessani, miten kovasti – vaikka en enää eläkään Itkun vaan Suunnittelun Aikakautta.

Donnasta tulee äititiikeri.

Tuoli

Netissä oli kuva, jossa iso hevonen seisoi nöyrästi paikallaan, suitsittuna kiinni heppoiseen muoviseen tuoliin. ”The thing that’s holding you back is all in your head”, luki kuvan alla. Eräs rakas ihminen, jolle näytin kuvan, kysyi: ”Mikä on sinun muovituolisi?”

Minun muovituolini on pelko. Pelko estää ihmisiä tekemästä lukuisia asioita, suitsii vapaita sielujamme monin tavoin. Minä pelkään, että tulen onnettomaksi. Että teen vääriä ratkaisuja, jotka johtavat onnettomaan elämään. 

Pelkoni on irrationaalinen – kuten useat pelot – ja kaksisuuntainen. Toisaalta pelkään, että jos hankin lapsen yksin, se valinta ei sitten teekään minua onnelliseksi. Elämä kahdestaan lapsen kanssa on ehkä hirvittävän raskasta, ehkä lapsettomat ystäväni hylkäävät minut, ehkä missaan lapsen takia potentiaalisia parisuhteita, ehkä kaipaan elämänkumppania raastavasti. Näiden skenaarioiden miettiminen ei ole yksinomaan pahaksi, mutta pelkääminen ei palvele mitään eikä ketään. Pelko hidastaa, kahlitsee vaivihkaa. Tiedän, ettei sinkkuäitiys tulisi olemaan silkkaa auvoa, kuten ei vanhemmuus yleensäkään. Tai mikään muukaan elämässä. Tietenkään. Kyse on siitä, että haluan koko paketin. Valvottuine öineen, puklurätteineen.

Enemmän itse asiassa pelkään, että kadun, jos odotan vielä. Pelkään, että odottaminen on huono päätös ja tekee minusta katkeran. Odottamiseen on kuitenkin helppo unohtua: Jospa katsoisin vielä löydänkö puolisoa – jos katsoisin tämän kesän vielä, tämän vuoden, nämä treffit vielä. Keskittyisin muihin asioihin elämässä. Valmistelisin rauhassa, miettisin ja miettisin. Tämä pelko on ollut hahmoton, harmaa ja salakavalan raskas. Aiemmin minusta on tuntunut, että suru ja katkeruus yltävät hyvin pian kestämättömiin mittasuhteisiin, sillä ne vain kasvavat päivä päivältä, joulu joululta.

Viimeksi kuluneiden yhdeksän kuukauden (kuinka osuvaa) aikana olen kuitenkin löytänyt uutta rauhaa tämän asian kanssa elämiseen. Olen päästänyt irti… jostakin. Ehkä saanut suitsiani löystymään. Ahdistus ei enää kurista. En enää itke joka kerta kun puhun tästä – olen itkenyt tämän vuoksi viimeksi yli puoli vuotta sitten. Sen sijaan lapsenhankinta on minulle nykyisellään konkreettinen suunnitelma. Ei vielä aivan kirkas, mutta jo todellinen, realistinen. Jo niin pureskeltu, että se on alkanut tuntua omalta. Olen alkanut jutella asiasta ihmisille eri tavalla kuin ennen: arkisesti, vailla traagisuutta, ei vuodattavaan vaan suunnittelevaan sävyyn.

Tässä hetkessä on hyvä olla.

Toivon kuulautta ja kirkkautta lukemaan eksyneiden syyspäiviin!