Suhteellisuus

Mieleni on tehnyt huomaamattani hommia, järjestellyt kokonaisuuksia ja osia.

Mieleni on jäsentänyt erilleen lapsenhankinnan ja parisuhteen. Olen tiedostanut, että kaipaan molempia. Molempia – mutta en lähtökohtaisesti niinkään niiden yhteenkietoutumaa, kanssavanhemmuutta. Tämä pohdinta on sikäli teoreettista, että jos elämässäni on yhtä aikaa lapsi ja kumppani, heille kyllä muodostuu läheinen suhde, oli heidän välillään varsinaista perhesidettä tai ei. Perheside voidaan myös muodostaa vasta myöhemmin, kun lapsi on jo maailmassa. Silti, tämä on auttanut minua. Vauvapilvilinnani kammareissa ei enää kummittele ydinperheoletus. Polkuja on monia.

Samaan tapaan pääni sisällä ovat eriytyneet muiden raskaudet ja minun tuleva raskauteni. Useampi ystävä odottaa nyt vauvaa, mutta se tuntuu olevan vähemmän minulta pois kuin aikaisemmin. Ystävät eivät ole universumin minun tuskakseni lähettämiä kasvottomia maanvaivoja, vaan ihmisiä ja yksilöitä joilla on tarinat. He ansaitsevat lapsensa juuri tässä vaiheessa elämäänsä. Ja ainakin he ovat menossa jonnekin, vaikka minä en. (No, olen menossa jonnekin. Mutta, you know.)

Välillä haluaisin jättää tämän pohtimisen jo sikseen ja huikata universumille: antakaas se mun vauva jo mulle tähän, kiitos. Kuin tilaisin ravintolassa. Ilman enempää vatvomista, ilman annoskateutta siitä mitä kaveri tilasi ja sai. Etenemistä, ei enää jarruttamista.