Tänään kävelin ensimmäisen kerran kirpputorilla avoimena sille ajatukselle, että ostaisin vauvan vaatekappaleen. Omalle vauvalleni. En ostanut, mutta tunnustelin varoen sitä oloa että voisin. Annoin silmien avautua näkemään värikkäät pinot uudella tavalla, vietin pienen pyhän hetken pienen takin hihaa hypistellen. Olen nimittäin antanut itselleni luvan.
Sain tänä viikonloppuna nipun kummilapsen vanhoja vaatteita. Ne ovat ensimmäiset vaatteet vauvalleni – joka ei vielä ole täällä – ja ei, ei vielä edes matkalla – mutta joka astui nyt taas askeleen lähemmäksi konkretiaa. Eräs erityisen kaunis vaatekappale nipussa tuntui kulminoivan haaveeni ja kaipaukseni; haaveella ja kaipauksella on tänään väri ja kuosi. Minulla tänään kosteat silmät, mutta ei mitään uutta syysauringon alla.
Ehkä tämäkin on turning point, ajattelen usein, erilaisissa kohdissa ja oloissa. Ehkä on? Kenen on valinta? Pieniä turning pointeja täynnä päivät, vuodet.
Alle kolme kuukautta jouluun.
Kaipaan, hengitän. Kaipaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti