Pääsin
Simpukan blogilistalle. Toivon, että tänne löytää listan kautta lisää ihmisiä, jotka voivat saada teksteistäni tukea, apua, ajattelemisen aihetta tai peilauspintaa. Ilahdun myös oikein kovasti kommenteista, pienistäkin!
Pian listalle päästyäni minua alkoi kuitenkin myös surettaa: en halua millekään listalle,
haluan lapsen.
Minua ahdistaa, että olen tuottanut itselleni näin paljon pahaa oloa viivyttämällä hoitojen aloitusta. Minusta tuntuu, että en tunne itseäni tarpeeksi hyvin, kun en tajunnut että suruni muuttuisi kestämättömäksi jos vielä kuhnaisin. Minusta tuntuu, että olen puolikas kunnes saan sikiön kohtuuni, ja puolikkaana en voi mitenkään elää tyydyttävää elämää. Minusta tuntuu että olen sössinyt, että en osannut enkä voi korjata, että olen huono ihminen.
Vahvaako? Ekan negan jälkeen?
Toisaalta alan jo hiljakseen - erittäin hiljakseen - uskoa, että tämä olikin oikea hetki aloittaa hoidot ja että raskaaksi tulemiseni hetki on oikea, koittaa se milloin tahansa.
Tänään uskalsin itkeä raskaana olevan ystävän edessä, joka on myös käynyt hoidot läpi. Huomaan muuttuneeni uskaltavammaksi tunteideni näyttämisen suhteen ja olen itsestäni ylpeä.
Tänään myös päätin, että rupean olemaan sellainen ihminen jollainen haluan olla ja jollainen koen aikaisemmin olleeni: pää pystyssä kulkeva, iloa vaaliva, itselleen aktiivisesti iloa järjestävä. (Tämä ei tietenkään implikoi surun patoamista tai kieltämistä tai mitään muutakaan tuhoisaa.)
En juuri ole lukenut blogitekstejäni kronologisessa järjestyksessä. Mietin, millainen kuva tunne-elämästäni mahtaa näiden perusteella syntyä. Ei sillä että ylipäätään väittäisin olevani emotionaalisesti tyyni kuni pinta veen, mutta viimeinen vuosi tuntuu olleen aivan omaa luokkaansa. Kulminoitumaa, kasvua kasvun perään, arvaamatonta aallokkoa.
Millaisia tunnemyrskyjä teillä, lukijat?
