Täpinät

Päätös kypsyi tämän päivän aikana: Menen inssiin kahden viikon kuluttua (ja kyllä, tämä varsin todennäköisesti on myös klinikan puolesta mahdollista). En kesäkuussa. Nyt! 

Päätöksessä osasin kuunnella sitä mitä pitääkin: sydäntä. 

Osaan!

Intuitio edellä kaikkeen nyt. 

Hurjaa se, miten pieniksi pieniksi kaikki, ihan kaikki asiat paitsi Vauva pian muuttuvat.

Muun muassa tämän huomasin tänään: Nyt on vähemmän merkitystä materialla. Estetiikanjanoni, valikoiva makuni ja uskoni kauneuden voimaan arjessa ovat kyllä yhä tallella, mutta on rauhoittavaa huomata, että lopulta on varsin vähän väliä sillä, mitä poikasellani on päällä. Tai minulla. 

Talvella mietin, olenko vappuna jo raskaana. Tänä vappuna voin vielä poksauttaa skumpan. Rakastettuni osti meille pullon, jonka etiketti on mintunvihreä (kuten huomattava osa vauvanvaatteistanikin).

Sydänlämpimiä kevätpäiviä lukijoille!



Jännittää, mutta ei pelota. Mikään!

Valmis?



Olenko? Olemmeko? Kenen tulee olla ja miten? Muuttuuko pian - pysähtyneisyys, välitila, kaikki?

Naapuripöydän lapsi katsoo minua totisena, kun kirjoitan tätä.

Raskaaksi olisi päästävä?

Mitä kohta tapahtuu?

Mitä tunnen? Jännitystä, pelkoa, väräjävyyttä? Alitajuista kiireen tunnetta ("päästävä vielä valmiimmaksi, äkkiä")? Nöyryyttä ja pienuutta elämän suurten linjain eessä? Itse vetämäni linjat! Voimautuminen. Mutta: Tulisi tietää, osata? Nyt tuntuu siltä, että en - mutta luotan, että sydämeni tietää. Ja minä luonnollisesti osaan.

Entä lepääminen? Tärkein! Ykkönen nyt.

Tuhannet ennen minua näillä poluilla? Ja jälkeeni. Muttei juuri tällä.

---

Keho ja mieli. Lauma ja rauha.

Rauha, rauha, rauha!

"Mene metsään, mene ulos"

"Jos et koskaan mene metsään, mitään ei koskaan tapahdu, eikä elämäsi koskaan ala."

"Toivon, että astut ulos ja annat tarinoiden, eli elämäsi tapahtua sinulle, ja että työstät elämäsi tarinoita. Sinun elämäsi tarinoita, ei toisten. Toivon, että ravitset niitä verelläsi, kyyneleilläsi ja naurullasi kunnes ne kukoistavat ja kunnes kukoistat itse. Se on tehtävämme. Ainoa tehtävämme." 

- Clarissa Pinkola Estésin teoksesta

Naiset jotka kulkevat susien kanssa

(2014, suom. Nina Valtavirta)

Kasvukauden avaus

Minun ja klinikan aikataulut menivät sikäli ristiin, että ei ole varmaa, ehdinkö sittenkään ensimmäiseen inseminaatioon vielä ensi kuussa. Sitä seuraavan ovulaation aikaan taas olen todennäköisesti matkoilla, ellei kiertoni suvaitse olla hiukan tavallista lyhyempi (välillä se on). Ja sitä seuraava kuu on jo heinäkuu, ja kuinka minua ahdistaakaan ajatus kesän tulosta ilman edes raskauden mahdollisuutta.

Mikään ei kuitenkaan pysähdy siihen kun lapseni tulee. Mikään ei myöskään kuole, vaikka en saisi vauvaani ihan vielä. Tämä on kaikki tätä samaa elämää.

Aurinko oli tänään ensimmäistä kertaa lämmin. Kevät etenee, tulin raskaaksi tai en. Kun raskaus on alkanut, se etenee kysymättä. Lapsi kasvaa kysymättä. Kiire ei pitäisi olla - tulevaan, uuteen, eri. Tulevaa saa odottaa, mutta siitä ei saa elää. Jos kaipaan jotakin, otan sen - tältä elämältä, nyt.

Näitä olen pohtinut tämänhetkisessä työuupumusta lähentelevässä tilassani, josta vallan yhtäkkiä itseni löysin. (Aloin myös äkkiä pelätä, että stressi vaikeuttaisi raskaaksi tulemistani. Stressi, joka tuli kysymättä!) Aion tehdä tästä lähin vähemmän töitä. Ottaa vähemmän paineita vauvasäästöistäni. En tahdo näännyttää itseäni liialla työllä rahan tähden - en nyt, en raskauden aikana enkä sitten kun kanssani on Pikkutiikeri.

Olen voimakkaan kasvun äärellä. Tärkeää on ilo, rakkaus, väljyys, oma lauma ja vapaa ilma.

Levolliset tovit

Oma tila, kodin raivaus, ajatuksen lento. Lapsiaiheiseen someryhmään liittyminen, uuden kantoliinan osto. Vauvanvaatteiden kauhominen ja värien ahminta; minulla on näitä jo aika laatikollinen. "Rakkaudella keräämäsi aarreaitta", sanoi ystäväni. 

Tule vaan, Vauva. Tulkaa vaan, kaikki muutkin elämän jutut.

Olen valmis.

Kipupäivä vol. n

Tunnen syvää, syvää tarkoituksen tunnetta kun minulla on vauva kantoliinassa. Tunnetta, että tämä on kaikki, tämä on ydin. Tämä on oikein.

Kun tänään lähdin ystäväni luota - käärittyäni menninkäismytyn pois yltäni ja aseteltuani nukkujan liinoineen sohvalle - olin vaisu. En osannut toivottaa reippaasti hyviä vointeja. Oma kipu nousi, sitkeä sitkeä vanha kaveri. Matkalla bussille ajattelin, että on täysin ookoo että olen vaisu, että minulla on kipua. Tämä on nyt, tämä on totta tänään. 

Onko kohtuutonta kaivata kymmenen vuotta vauvaa, joka saavuttuaan tulee olemaan vauva yhden vuoden ajan? Ehkä teen sen jälkeen yhdeksän vauvaa lisää.

Kotona rakennan nyt pesää, järjestän vanhoja papereita illat läpeensä, luovun kaikesta joutavasta. Tuntuu hyvältä. 

Täytynee hyväksyä, että ystävien menninkäiset kiinnostavat minua nyt lähinnä vain omasta kohdustani käsin. Minulle he ovat olemassa jotta voisin heidän avullaan valmistautua omaan tulevaisuuteeni - ja saada sitä syvää syvää tyydytystä, elämän ytimen tuulta kasvoilleni. Tulen kantoliinan kanssa kylään. Minua ei oikeasti kiinnosta, miten ystäväni imetys tai unirytmin rakentaminen sujuu. Minua kiinnostaa, miten saisin oman imetykseni ja oman nukkumiseni sujumaan mahdollisimman hyvin, kun aika tulee. 

Se on ookoo. Kaikki on ookoo. Tänään on kipua - täysin ookoo.

Inseminaatio häämöttää, valo villiinnyttää sielua, rakkaus ei lähtenytkään elämästäni. Vaikka vauvani ei ole vielä saapunut, on juuri tämä lempielämäni, tämä tässä. <3

Toivon että teilläkin kaikilla on ihana kevät.