Suhteellisuus

Mieleni on tehnyt huomaamattani hommia, järjestellyt kokonaisuuksia ja osia.

Mieleni on jäsentänyt erilleen lapsenhankinnan ja parisuhteen. Olen tiedostanut, että kaipaan molempia. Molempia – mutta en lähtökohtaisesti niinkään niiden yhteenkietoutumaa, kanssavanhemmuutta. Tämä pohdinta on sikäli teoreettista, että jos elämässäni on yhtä aikaa lapsi ja kumppani, heille kyllä muodostuu läheinen suhde, oli heidän välillään varsinaista perhesidettä tai ei. Perheside voidaan myös muodostaa vasta myöhemmin, kun lapsi on jo maailmassa. Silti, tämä on auttanut minua. Vauvapilvilinnani kammareissa ei enää kummittele ydinperheoletus. Polkuja on monia.

Samaan tapaan pääni sisällä ovat eriytyneet muiden raskaudet ja minun tuleva raskauteni. Useampi ystävä odottaa nyt vauvaa, mutta se tuntuu olevan vähemmän minulta pois kuin aikaisemmin. Ystävät eivät ole universumin minun tuskakseni lähettämiä kasvottomia maanvaivoja, vaan ihmisiä ja yksilöitä joilla on tarinat. He ansaitsevat lapsensa juuri tässä vaiheessa elämäänsä. Ja ainakin he ovat menossa jonnekin, vaikka minä en. (No, olen menossa jonnekin. Mutta, you know.)

Välillä haluaisin jättää tämän pohtimisen jo sikseen ja huikata universumille: antakaas se mun vauva jo mulle tähän, kiitos. Kuin tilaisin ravintolassa. Ilman enempää vatvomista, ilman annoskateutta siitä mitä kaveri tilasi ja sai. Etenemistä, ei enää jarruttamista.

Sunnuntain kotiinviemiset

Tänään kävelin ensimmäisen kerran kirpputorilla avoimena sille ajatukselle, että ostaisin vauvan vaatekappaleen. Omalle vauvalleni. En ostanut, mutta tunnustelin varoen sitä oloa että voisin. Annoin silmien avautua näkemään värikkäät pinot uudella tavalla, vietin pienen pyhän hetken pienen takin hihaa hypistellen. Olen nimittäin antanut itselleni luvan.

Sain tänä viikonloppuna nipun kummilapsen vanhoja vaatteita. Ne ovat ensimmäiset vaatteet vauvalleni – joka ei vielä ole täällä – ja ei, ei vielä edes matkalla – mutta joka astui nyt taas askeleen lähemmäksi konkretiaa. Eräs erityisen kaunis vaatekappale nipussa tuntui kulminoivan haaveeni ja kaipaukseni; haaveella ja kaipauksella on tänään väri ja kuosi. Minulla tänään kosteat silmät, mutta ei mitään uutta syysauringon alla.

Ehkä tämäkin on turning point, ajattelen usein, erilaisissa kohdissa ja oloissa. Ehkä on? Kenen on valinta? Pieniä turning pointeja täynnä päivät, vuodet.

Alle kolme kuukautta jouluun.

Kaipaan, hengitän. Kaipaan!

Kulissin taa

”Loneliness does not come from having no people around you,

but from being unable to communicate the things that seem important to you.”

- Carl Jung

Olen pohtinut nähdyksi tulemisen kokemusta. Sitä, että voi olla toisten edessä itsenään, kokonaan tiedostettuna, piilottamatta. Se on vitaalia eheydelle, mielelle, onnellisuudelle. Perustava tarve.

Sinkun on vaikea tulla nähdyksi ihmisenä, joka haluaa lapsia. Ihmiset eivät oleta että yksineläjä haluaisi, tai herranpieksut ainakaan hankkisi, jälkikasvua. Ensin halutaan ja hankitaan parisuhde, eikö vain. Sitten, vuosien kuluttua ja hääkellojen jo vaiettua, otetaan puolison kanssa pikku hiljaa puheeksi taaperonjalkojen tepsutus.

Tämän kääntöpuoli on, että tietyn iän ylittäneiltä pariskunnilta, vaikka nämä eivät edes aikoisi hankkia lapsia, kysellään jatkuvasti uunissa mahdollisesti muhivista pullista. Ihmisten oletukset ovat kaikkialla ja voivat satuttaa monella tapaa, eikä niille oikein mahda mitään. (Paitsi hyvin hitaasti, vähittäin, yksi ihminen kerrallaan.)

Entä me, jotka emme kulje tavanomaista polkua? Olen usein lapsenkaipuuta ja vertaisryhmän puutetta työstäessäni käyttänyt mielikuvaa naamiosta. Olen kulkenut vuosia naamio kasvoillani – lapsia haluamattoman ihmisen naamio. Se on asetettu kasvoilleni tahtomattani. Jos tahdon näyttää mitä sen alla on, minun on erikseen varta vasten tehtävä paljastus. Olen kuin kaapissa. Kukaan ei lähtökohtaisesti oleta, että olisin Lapsia Haluava Ihminen, vaikka se on ollut osa identiteettiäni jo niin kauan. Kukaan ei lähtökohtaisesti näe minua.

Viime aikoina olen pyrkinyt kulkemaan mahdollisimman paljon ilman naamiota. Nyt myös kumppanini kanssa. Voin hengittää.