Kirjoitin tätä blogia kolme vuotta. Se oli vain murto-osa siitä ajasta jonka vietin itkien lapseni perään, joka oli nuo vuodet vain udun aavistus taivaalla, vähemmän kuin pilke maman silmäkulmassa.
Kolme vuotta sitten uskalsin kohdata tämän asian suruna - suruna jota en pyytänyt, mutta joka salaa kasaantui niskaani, synkensi taivaan jolla udun aavistus leijui - ja verotti psyykkistä hyvinvointiani lopulta aika tavalla. Kolme vuotta sitten soitin auttavaan puhelimeen ja puhuin tästä. Onko siitä vasta kolme vuotta? Silloin ymmärsin, että minun täytyy tietoisesti käsitellä tätä surua, huvitti tai ei. Perustin blogin. Heti alkoi mieli seljetä, tarina saada enemmän muotoa.
Blogin aika on ollut enemmän nousua kuin laskua. Vuodenvaihteessa 2013-2014 jotakin olennaista loksahti. Kävin tuolloin pitkän keskustelun läheisen ystävän kanssa ja ymmärsin, että lapsen hankkiminen yksin on minulle vaihtoehto - saatavilla oleva, realistinen ja jopa hyvä vaihtoehto. (Jopa paras ja todella hieno! Näin ajattelen nyt!) Tuohon elämänvaiheeseen liittyi läheisesti Frozen-elokuvasta tuttu, paljon tykätty hitti Let It Go, jonka sanomassa on voimaantumista ja oman tien löytämistä.
Loppuvuodesta 2014 aloin säästää rahaa vauvakassaan. Se oli konkreettinen askel. Seurasi erinäisiä parisuhteita ja niiden tapaisia. Seurasi vielä aika tavalla vatvontaa, lapsiasian kanssa henkisesti jumissa olemista. Vääriä työpaikkoja, raskasta arkea. Myös paljon hyvää. Uusi parisuhde.
Marraskuussa 2015 varasin ajan klinikalle. Ensikäynti oli joulun alla. Alkututkimukset tehtiin tämän vuoden helmikuussa, ensimmäisen inssin lykkäsin lopulta kesäkuulle saakka. Lähdin kesäreissuun kantaen lämmintä ajatusta alkiosta. Reissun lopussa testasin negan, mikä tuntui paljon pahemmalta kuin olin aavistanut.
Heinä-elokuussa tuli viimeinen notkahdus, ahdistus fyysisin oirein - en ollut kokenut sen kaltaista koskaan ennen, ja se oli pelottavaa, syvälle kurottuvaa.
Elokuun inssistä tulikin tärppi, vaikken edes odottanut sitä!
Ahdistus poksahti, suli säikeiksi, haihtui kuin ei olisi ollutkaan.
Ahdistus poksahti, suli säikeiksi, haihtui kuin ei olisi ollutkaan.
Tässä mennään!
Minä ja Beibi olemme nyt saavuttaneet etapit, joiden jälkeen raskaudesta kertominen on jo tavallista (itsehän olen kyllä ehtinyt kertoa jo puolelle maailmaa, ja piakkoin arvelen Beibin oleilun näkyvän myös ulospäin). Olemme ohittaneet raskausviikot 12+0 sekä käyneet ensimmäisessä julkisen sektorin ultrassa. Meillähän oli varhaisultra klinikalla jo viisi viikkoa sitten, mutta tämänpäiväisessä tähystelyssä erottui jo paljon paljon muutakin kuin pää ja läpättävä syke.
Kerron ultrasta sekä tulevasta elämästämme lisää uudessa blogissani, sillä nuo tarinat eivät enää kuulu tähän blogiin. Mahdottoman lämpimästi tervetuloa uuteen osoitteeseen seuraamaan ja kommentoimaan matkaamme! <3
