Kiitävä intensiivinen

Kutsuvatko sieluni kuiskaukset

minua tuntemattomiin paikkoihin

vai tunnettuihin?

Ilmoittavatko ne

tasaisen vaativasti vuosien painokkuudella

että tarvitsen janoan kaipaan

minun kuuluu saada

rintani päälle paino

hengittävä olento

jonka kanssa minun kuuluu

jakaa kiitävä intensiivinen aika

jona minun on osattava kaikessa

nähdä vilahtava väliaikaisuus

nauttia sen pohjalta

loputtomalla janolla ja nälällä

Emoa vasten

Pitelin tänään ystävän lasta, pitkästä aikaa rauhassa sylittelin niin pientä. Hän lepäsi rinnallani, painavana vaikka kevyenä, keho minun kehoni päällä kuin olisi jollakin syvemmällä tavalla kuulunut siihen. Vieras, jonka olemus kuitenkin tuttu.

Joskus – kuten tänään, kun minulla oli pitkä hetki aikaa omille ajatuksilleni – huomaan puolivillaisesti miettiväni, MIKSI oikeastaan edes haluan lasta. Mikä on sen syvin merkitys minulle? Miten lapsi tekisi elämästäni olennaisesti mielekkäämpää, täydempää kuin se on nyt?

Sitten muistan: selittämätön, voimallinen. Se, miltä ystävän vauva sylissäni tuntui. Lapsen paino, raskas ja rakas. Vaalittava, vaativa, kasvatettava ja kasvattava. Tiikerinpentu jolla on omat raidat, oma hengitys ja oma pieni karjunta, mutta jonka suonissa virtaa äititiikerin veri. 

Tämä tulevaisuuden tiikeriäiti on nyt käännekohdassa. Ajatukseni ja tunnemaisemani tämän blogin aihepiiristä ovat viimeisen kuukauden aikana muuttuneet enemmän kuin sitä edeltäneiden kahden vuoden aikana yhteensä. Hyvään suuntaan! Muutoksen pukeminen sanoiksi on oma haasteensa, joten blogi on ollut hiljaa. Tänään sanon lähinnä tämän: Lapseni on tulossa luokseni, hän on koko ajan minua lähempänä ja tunnen sen.

Vahvistavia värähtelyjä helmikuuhun sinulle joka luet tätä!

Minun raitani, hänen raitansa

"Ehkä"

Tajusin hiljattain, että en voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät tiedä haluavatko lapsia vai eivät. En tietenkään pidä heidän haluaan, haluamattomuuttaan tai epätietoisuuttaan huonompina kuin omaa haluani – kukin tallaa omaa polkuaan omalla askellajillaan, ja niin sen kuuluukin olla. Tarkoitan vain, että en pysty edes likimain mieltämään sitä, kuinka tuollaisten ihmisten ajatusmaailma rakentuu. Mitä heidän päässään liikkuu, mikä sydämessään läikehtii?

Ymmärrän jopa paremmin niitä ihmisiä, jotka tietävät, että eivät halua lapsia. Heidänkin mielenliikkeidensä ainekset sinällään ovat minulle tuntemattomia, mutta ainakin heillä on selvä käsitys siitä, että vanhemmuus ei ole heitä varten, mikä on tietysti okei. 

He, jotka saattaisivat "ehkä jossain vaiheessa" haluta lapsia: On vielä ymmärrettävää olla parikymppinen sellainen. On kuitenkin paljon yli kolmekymppisiä sellaisia. Eikä siinäkään toki ole mitään väärää – mutta kuinka he voivat olla ahdistumatta asiasta silmittömästi koko ajan? Lapsen hankkiminen on suuren suuri, peruuttamaton askel, jota otetaan vahingossa, puolivahingossa ja TJOT-periaatteella. Jätetään ottamatta, kun "hups, elämä ei tuonutkaan tilaisuutta eteen". Yritetään ottaa siinä onnistumatta – kenties kivuista suurin.

Ehkä en ylipäätään ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä haluavat. Itse olen oikein hyvä tietämään mitä haluan, mutta en nähtävästi kovin hyvä pärjäämään sitten, kun aikaa kuluu eikä haluamaani kuulu. Minä ja mahdollinen tuleva lapseni olemme itse asiassa hurjan onnekkaita: hän tulee olemaan niin hartaasti toivottu. Juuri nyt tuo onnekkuus ei lämmitä. Tulee lämmittämään aikanaan, toivottavasti! 

Kuljen tätä vuotta eteenpäin tietynlaisella uudella energialla. Olen saanut vauhtiin vauvattomuusblogin ja sen ohella muitakin henkisiä prosesseja. Välillä tuntuu, että elämäni lapsen saamiseen saakka tulee olemaan lähinnä kärvistelyä, kaipuuni hoivaamista ja yritystä repiä hetkellisiä iloja irti asioista, joista yksikään ei täytä ammottavaa aukkoa sisälläni. Yritystä pitää itseäni kasassa, sillä enhän voi viedä tulevaan vanhemmuuteen (enkä muuten tulevaan parisuhteeseenkaan?) repaleista psyykenrauniota. Turhauttavaa on se, että psyykeeni tuskin olisi koskaan edes muuttunut repaleiseksi, jos olisin saanut lapseni aiemmin. Tämä on tietenkin vain arvaus. 

Elämää ei voi ennustaa. Ennustamattomuus on raastavaa, mutta siinä juuri on elämän suola ja liekki. Toiveita ja suunnitelmia täytyy päivittää, muokata uusiksi. Selvä, ei lasta nyt – mutta kyllä vielä joskus. Kyllä vielä, ehkä melko piankin. Asiat voivat milloin tahansa muuttua. Joskus ne voi muuttaa itse.

Voimallista ja lämmintä vuotta 2014!

Suhteettomuus

Olen kaivannut kumppania elämääni jo jonkin aikaa, mutta lasta olen kaivannut pidempään. Kun edellinen parisuhteeni kariutui, suurin murheeni oli lapsentekokaverin kaikkoaminen viereltäni. Sittemmin olen käynyt läpi monia sisäisiä muutoksia ja myös vakavasti harkinnut lapsen hankkimista yksin. Tällä hetkellä olen sen suunnitelman suhteen suvantovaiheessa. 

En tiedä, miten haluan edetä. Olen toivonut, että vastaan tulisi kumppani. Olen treffaillut, koettanut pitää silmät auki, ilmaissut kiinnostustani ja etsinyt. Ei ole näkynyt. Aina kun tapaan jonkun, mielessäni paisuu parissa päivässä (vai parissa tunnissa?) monipolvinen haaveisto perheonnesta. Kun potentiaalinen parisuhteen aihio sitten menee metsään, vaivun alhoon: Enkö koskaan löydä ketään, enkö ikinä. Enkö ikinä saa lasta.

Lapsen hankkiminen yksin on asia, jota olen miettinyt monelta kannalta. Ei-kovin-kauan-sitten se tuntui minusta oikeastaan ainoalta luontevalta polulta. Juuri nyt se tuntuu taas melko kaukaiselta, B-suunnitelmalta. Tähyän ympärilleni mahdollisen A-suunnitelman varalta, mutta käyn suruisaksi, menetän otetta. Olen levoton, eksynyt haahuilija.

Kumpaa aivan oikeasti kaipaan tässä vaiheessa elämää enemmän, lasta vai parisuhdetta? Lapsen hankinta yksin versus kumppanin kanssa – voinko todella nähdä kummankaan valinnan kauaskantoisia vaikutuksia tästä hetkestä käsin? Ja onko se valinta? Mitä muka voimme valita elämässä? Mitä tahtoisin valita? Miksi tämä kipu on minulle niin syvä?

Minulla on tästä paljon ajatuksia, liian monta avattavaksi yhdessä tekstissä. Tai tänään. Tai koskaan?

Joulut ovat vaikeita. Nyt kuitenkin tuntuu, että tämä joulu tulee sisältämään vähemmän hedelmätöntä alakuloa ja enemmän rakentavaa pohdintaa kuin viimevuotinen. Hyvä.

Olisiko parisuhde minulle itseisarvo vai vain lapsenteon kehikko?

Talven taitteen tyhjyys

Olin taannoin baby showereilla. Kutsuilla oli useita pieniä lapsia, useita masuvauvoja. Tilaisuuden alussa tunsin itseni hyväntuuliseksi ja läsnäolevaksi, oli mukava nähdä ystäviä, en tuntenut kipeää kateutta tahi surua. Autoin tarjoilussa, hääräsin, valokuvasin taaperoita, sanoin sanan ja pari omastakin elämästäni kun joku kysyi. Olin juhlissa vähäinen sivupersoona – vauvaton, siis statisti.

Sitten tuli rauhallisempi hetki: Istuin sohvalla glögiäni hörppien. Kasvoni olivat alkaneet punoittaa ja huomasin tiettyä epämukavuuden väreilyä. Lapset metelöivät. Vaikka meteli ärsytti minua, toivoin silti voivani ottaa yhden heistä mukaani ja lähteä hänen kanssaan. Nyt kulta mennään kotiin, sano hei hei. Vetskari kiinni, iltapuurolle, nukkumaan. Äiti voi sen jälkeen vielä keittää itselleen kupillisen teetä ja hymyten maistella elämän täyteyttä.

Eräs tuttu istahti viereeni sohvalle. Ei läheinen tuttu, mutta lämmin ja välittävä persoona, joka kysyessään ”mitä kuuluu” haluaa sen aidosti myös tietää. Yritin kertoa positiivisia niitä näitä. Minullehan kuuluu hyvää! Tuttu kuitenkin tuli kysyneeksi, haluaisinko minäkin perustaa perheen. Kyllä, haluaisin. Hänen aidon kuuntelemisensa ja tihkuvan empatiansa alla poskeni kuumenivat lisää. Äkkiä tunsin katsovani itseäni ulkopuolelta, olevani epämiellyttävällä tavalla vain puoliksi läsnä. Siltä voi tuntua väsyneenä tai järkyttyneenä. Tai silloin kun surkeus on päässyt pintaan vastoin omaa tahtoa?

Poistuin baby showereilta apeana, tunsin olevani yksin. Silti, ehkä vielä lähetän viestin tälle empatiaa tihkuvalle tuttavalle ja pyydän häntä kanssani kahville. Tuttavuutemme voisi syventyä kohti ystävyyttä, hän voisi olla minulle ymmärtäjä? Yksi monista, joista kukaan ei kuitenkaan ymmärrä täysin.

Minulla on nallekarhu – lapsuuteni peruja – jonka kanssa olen välillä aikuisiälläkin poseerannut joulukuvissa. Äitini on leikillisesti kutsunut sitä vauvakseni. Tänään puristin nallea rintaani vasten ja katsoin itseäni peilistä. Miksi? Varmaankin siksi, että jollakin kierolla tavalla nautin pahan olon nousemisesta kurkkuun. Mietin, kuinka monta kertaa vielä puristan nallea syliini, kuinka moneen valokuvaan silmissäni syvenevä kaipaus vielä tallentuu.

Kuinka monta joulua vielä ilman lasta?

”Olisiko suositella hyvää hoitoa krooniseen lapsenkaipuuseen?”

Tuttava kyseli sosiaalisessa mediassa suosituksia kantorepuista ja -liinoista, ”jotta vauva voisi hengata muuallakin kuin sitterissä”. Hymiö. Kuva vauvasta hengaamassa sitterissä. Sama tuttava oli joitakin kuukausia aiemmin kertonut raskaudestaan puolihuolimattomalla statuspäivityksellä, muka rivien välissä, vaikka päivityksen ainoa tarkoitus oli selvästi tuoda ilouutinen julki. Sopiihan sitä tuoda, mutta minä en ollut ilahtunut, vaan tapani mukaan melkein itkenyt. (Ikävä tapa. Voisinko hankkiutua tästä tavasta eroon?)

Nytkin tuttava puhui raastavan arkipäiväiseen sävyyn: ”Olisiko suositella hyvää kantoreppua?” Yksinkertaista: vauva hengaa usein sitterissä, hankittakoon sille vaihtoehtoinen hengauspaikka. En tiedä, ajatteliko tuttavani statusta kirjoittaessaan, että vauva on ihmeistä suurin, olennoista rakkain, ja kantoväline keino pitää tuota ihmeellistä olentoa enemmän lähellä. Kyseessä on siis valtava asia – ei arkipäiväinen vaan lähestulkoon pyhä. Voisin itkeä jälleen: liikutuksesta, nöyryydestä, surusta, kateudesta.

Sen, että tuttavani ei ole jo vuosia ennen raskauden suunnittelua lueskellut sivutolkulla kokemuksia ja suosituksia kantoliinoista ja -repuista, ei pitäisi olla minulta pois. Vaikka minä olen henkisesti valmistautunut lapsen saamiseen jo kauan ennen kuin lapsesta on ollut mitään haisua (ei muuten ole haisua vieläkään), muiden ei tarvitse. Minunkaan ei tarvitsisi. Voisin orientoitua muuhunkin kuin aina vain lapsentekoon – jos osaisin!

Tiedän, että muiden onni, muiden puolivahingossa saadut vauvelit ja rennot kantoliinagallupit eivät ole minulta pois. Siltä se kuitenkin välillä tuntuu, ja moni lasta pitkään kaivannut varmasti samaistuu tähän. Toivon saavani tästä blogista rauhaa, kärsivällisyyttä ja perspektiiviä. Toivon, että blogi auttaa minua jäsentämään sakeaa mielensisältöäni ja näkemään muutakin kuin lapsen, jota minulla ei vielä ole.

Syyssää ja kaipaus – match made in heaven!

Tämä on minun kipuni

Tänään sytytän kynttilän lapselle, jota minulla ei vielä ole.

Tänään juttelin tästä, tänään itkin.

Tänään tiedostan tämän surun, tänään hyväksyn sen osaksi itseäni, osaksi jota minun tulee työstää. Näin ei ole jokaisena päivänä – tänä jonkinlaisen rauhan päivänä perustan tämän blogin, joka on ollut ajatuksissani pitkään.

Kun saan lapseni, rakastan häntä.