Suhteettomuus

Olen kaivannut kumppania elämääni jo jonkin aikaa, mutta lasta olen kaivannut pidempään. Kun edellinen parisuhteeni kariutui, suurin murheeni oli lapsentekokaverin kaikkoaminen viereltäni. Sittemmin olen käynyt läpi monia sisäisiä muutoksia ja myös vakavasti harkinnut lapsen hankkimista yksin. Tällä hetkellä olen sen suunnitelman suhteen suvantovaiheessa. 

En tiedä, miten haluan edetä. Olen toivonut, että vastaan tulisi kumppani. Olen treffaillut, koettanut pitää silmät auki, ilmaissut kiinnostustani ja etsinyt. Ei ole näkynyt. Aina kun tapaan jonkun, mielessäni paisuu parissa päivässä (vai parissa tunnissa?) monipolvinen haaveisto perheonnesta. Kun potentiaalinen parisuhteen aihio sitten menee metsään, vaivun alhoon: Enkö koskaan löydä ketään, enkö ikinä. Enkö ikinä saa lasta.

Lapsen hankkiminen yksin on asia, jota olen miettinyt monelta kannalta. Ei-kovin-kauan-sitten se tuntui minusta oikeastaan ainoalta luontevalta polulta. Juuri nyt se tuntuu taas melko kaukaiselta, B-suunnitelmalta. Tähyän ympärilleni mahdollisen A-suunnitelman varalta, mutta käyn suruisaksi, menetän otetta. Olen levoton, eksynyt haahuilija.

Kumpaa aivan oikeasti kaipaan tässä vaiheessa elämää enemmän, lasta vai parisuhdetta? Lapsen hankinta yksin versus kumppanin kanssa – voinko todella nähdä kummankaan valinnan kauaskantoisia vaikutuksia tästä hetkestä käsin? Ja onko se valinta? Mitä muka voimme valita elämässä? Mitä tahtoisin valita? Miksi tämä kipu on minulle niin syvä?

Minulla on tästä paljon ajatuksia, liian monta avattavaksi yhdessä tekstissä. Tai tänään. Tai koskaan?

Joulut ovat vaikeita. Nyt kuitenkin tuntuu, että tämä joulu tulee sisältämään vähemmän hedelmätöntä alakuloa ja enemmän rakentavaa pohdintaa kuin viimevuotinen. Hyvä.

Olisiko parisuhde minulle itseisarvo vai vain lapsenteon kehikko?