Olin taannoin baby
showereilla. Kutsuilla oli useita pieniä lapsia, useita masuvauvoja. Tilaisuuden alussa tunsin itseni hyväntuuliseksi ja
läsnäolevaksi, oli mukava nähdä ystäviä, en tuntenut
kipeää kateutta tahi surua. Autoin tarjoilussa, hääräsin, valokuvasin
taaperoita, sanoin sanan ja pari omastakin elämästäni kun joku kysyi. Olin
juhlissa vähäinen sivupersoona – vauvaton, siis statisti.
Sitten tuli
rauhallisempi hetki: Istuin sohvalla glögiäni hörppien. Kasvoni olivat alkaneet
punoittaa ja huomasin tiettyä epämukavuuden väreilyä. Lapset metelöivät. Vaikka
meteli ärsytti minua, toivoin silti voivani ottaa yhden heistä mukaani ja
lähteä hänen kanssaan. Nyt kulta mennään kotiin, sano hei hei. Vetskari kiinni,
iltapuurolle, nukkumaan. Äiti voi sen jälkeen vielä keittää itselleen
kupillisen teetä ja hymyten maistella elämän täyteyttä.
Eräs tuttu
istahti viereeni sohvalle. Ei läheinen tuttu, mutta lämmin ja välittävä
persoona, joka kysyessään ”mitä kuuluu” haluaa sen aidosti myös tietää. Yritin
kertoa positiivisia niitä näitä. Minullehan kuuluu hyvää! Tuttu kuitenkin tuli
kysyneeksi, haluaisinko minäkin perustaa perheen. Kyllä, haluaisin. Hänen aidon
kuuntelemisensa ja tihkuvan empatiansa alla poskeni kuumenivat lisää. Äkkiä tunsin katsovani itseäni ulkopuolelta, olevani
epämiellyttävällä tavalla vain puoliksi läsnä. Siltä voi tuntua väsyneenä tai järkyttyneenä. Tai
silloin kun surkeus on
päässyt pintaan vastoin omaa tahtoa?
Poistuin
baby showereilta apeana, tunsin olevani yksin. Silti, ehkä vielä lähetän viestin tälle empatiaa tihkuvalle tuttavalle ja pyydän häntä
kanssani kahville. Tuttavuutemme voisi syventyä kohti ystävyyttä, hän voisi olla
minulle ymmärtäjä? Yksi monista, joista kukaan ei kuitenkaan ymmärrä täysin.
Minulla on
nallekarhu – lapsuuteni peruja – jonka kanssa olen välillä aikuisiälläkin
poseerannut joulukuvissa. Äitini on leikillisesti kutsunut sitä vauvakseni.
Tänään puristin nallea rintaani vasten ja katsoin itseäni peilistä. Miksi? Varmaankin siksi, että jollakin
kierolla tavalla nautin pahan olon nousemisesta kurkkuun. Mietin, kuinka monta
kertaa vielä puristan nallea syliini, kuinka moneen valokuvaan silmissäni syvenevä kaipaus vielä tallentuu.
Kuinka monta joulua vielä ilman lasta? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti