Tuoli

Netissä oli kuva, jossa iso hevonen seisoi nöyrästi paikallaan, suitsittuna kiinni heppoiseen muoviseen tuoliin. ”The thing that’s holding you back is all in your head”, luki kuvan alla. Eräs rakas ihminen, jolle näytin kuvan, kysyi: ”Mikä on sinun muovituolisi?”

Minun muovituolini on pelko. Pelko estää ihmisiä tekemästä lukuisia asioita, suitsii vapaita sielujamme monin tavoin. Minä pelkään, että tulen onnettomaksi. Että teen vääriä ratkaisuja, jotka johtavat onnettomaan elämään. 

Pelkoni on irrationaalinen – kuten useat pelot – ja kaksisuuntainen. Toisaalta pelkään, että jos hankin lapsen yksin, se valinta ei sitten teekään minua onnelliseksi. Elämä kahdestaan lapsen kanssa on ehkä hirvittävän raskasta, ehkä lapsettomat ystäväni hylkäävät minut, ehkä missaan lapsen takia potentiaalisia parisuhteita, ehkä kaipaan elämänkumppania raastavasti. Näiden skenaarioiden miettiminen ei ole yksinomaan pahaksi, mutta pelkääminen ei palvele mitään eikä ketään. Pelko hidastaa, kahlitsee vaivihkaa. Tiedän, ettei sinkkuäitiys tulisi olemaan silkkaa auvoa, kuten ei vanhemmuus yleensäkään. Tai mikään muukaan elämässä. Tietenkään. Kyse on siitä, että haluan koko paketin. Valvottuine öineen, puklurätteineen.

Enemmän itse asiassa pelkään, että kadun, jos odotan vielä. Pelkään, että odottaminen on huono päätös ja tekee minusta katkeran. Odottamiseen on kuitenkin helppo unohtua: Jospa katsoisin vielä löydänkö puolisoa – jos katsoisin tämän kesän vielä, tämän vuoden, nämä treffit vielä. Keskittyisin muihin asioihin elämässä. Valmistelisin rauhassa, miettisin ja miettisin. Tämä pelko on ollut hahmoton, harmaa ja salakavalan raskas. Aiemmin minusta on tuntunut, että suru ja katkeruus yltävät hyvin pian kestämättömiin mittasuhteisiin, sillä ne vain kasvavat päivä päivältä, joulu joululta.

Viimeksi kuluneiden yhdeksän kuukauden (kuinka osuvaa) aikana olen kuitenkin löytänyt uutta rauhaa tämän asian kanssa elämiseen. Olen päästänyt irti… jostakin. Ehkä saanut suitsiani löystymään. Ahdistus ei enää kurista. En enää itke joka kerta kun puhun tästä – olen itkenyt tämän vuoksi viimeksi yli puoli vuotta sitten. Sen sijaan lapsenhankinta on minulle nykyisellään konkreettinen suunnitelma. Ei vielä aivan kirkas, mutta jo todellinen, realistinen. Jo niin pureskeltu, että se on alkanut tuntua omalta. Olen alkanut jutella asiasta ihmisille eri tavalla kuin ennen: arkisesti, vailla traagisuutta, ei vuodattavaan vaan suunnittelevaan sävyyn.

Tässä hetkessä on hyvä olla.

Toivon kuulautta ja kirkkautta lukemaan eksyneiden syyspäiviin!