Raitabodyja somisteeksi sinkkukotiin

Olen jo pitkään aikonut kirjoittaa siitä, miltä minusta tuntuu vierailla kauppojen lastenvaateosastoilla. Se on tuntunut erilaiselta eri aikoina. Muistan sen pari vuotta sitten olleen niin kivuliasta, että yritin kulkiessani välttää osastojen näkemistä edes vilaukselta. Pelkäsin musertavaa tuskaa, joka saattoi hyökyä tajuntaan sekunneissa nähtyäni rekissä kivan bodyn. Joskus kurkkuun nousi pala jo bodyjen ajattelemisesta, vaikka kiersinkin rekit kaukaa. Miksi kaupoissa on näitä osastoja, mietin. Eivätkö ne yhtään ajattele, kiduttavat maksavia asiakkaita keskellä kirkasta päivää.

Aiemmin, useita vuosia sitten, vauvanvaatteiden katselemisessa oli vielä jotakin ihanaa. Kutsun sitä vauvakuumekaudekseni – sittemmin olen siirtynyt vauvakuumeen tuolle puolen, repivään vauvankaipuutuskatilaan, jota voivat ymmärtää vain toiset vauvankaipuutuskaiset. Viattoman kuumeilun aikoina minusta oli vielä kiherryttävää hypistellä potkareita ja miettiä, mitä värejä ja kuoseja valitsisin omalle nyytilleni. Toisaalta saatoin tuntea olevani hiukan väärässä paikassa, kuin luvatta liikkeellä: kaikki varmaan näkevät naamastani että en ole raskaana, en kuulu tänne. 

Useita kertoja olen ollut vähällä ostaa jonkin vaatekappaleen tulevaa vauvaani odottamaan. Olen kuitenkin aina lopulta pidättäytynyt ostamisesta mielenterveyteni nimissä. Puolisen vuotta sitten olin jälleen tällaisessa tilanteessa, ja huomasin perustelevani ääneen seurassani shoppailleelle ystävälle, että voisin kyllä viedä kyseisen raitaihanuuden kassalle ja kotiin hajoamatta siitä sen kummemmin. "Oletko varma että se olisi sinulle hyväksi", kysyi ystävä. Minä tulin melkein vihaiseksi. Mistä sinä (ällöttävän onnekas pienen lapsen äiti, muuten) tiedät mikä minulle on hyväksi – minulla on tämä kaipuu ja tämä psyyke kyllä hallinnassa! Mutta olikohan? Sekin body jäi joka tapauksessa ostamatta.

Kun olen saanut kummilapsia, suhteeni potkarirekkeihin on hieman arkistunut. Saatan suunnata kuosi-intoiluni kummipalleroihin ja hetkellisesti unohtaa oman kipuni. Vielä tähänkään päivään mennessä en ole sallinut itseni ostaa vaatteita omalle lapselleni.

Taannoin kuitenkin ostin ensimmäisen lastenkirjani – ilman eeppistä päätöstä tai paatosta, koska ajattelen senkin olevan osittain kummipalleroita varten. Voin lukea sitä heille, kun he tulevat käymään. Nyt minulla on siis hyllyssä kirja, joka on tavallaan minun tulevaa lastani varten, tavallaan ei. En edelleenkään tiedä, milloin lapseni on tulossa.

Ehkä hyvät asiat hiipivätkin elämään usein tällä tapaa: hiukan varkain, puolivahingossa. Kirjat hiipivät hyllyyn kummihetkien varjolla. Varmuus siitä, että voisin ryhtyä lapsentekoon yksin, hiipii tajuntaan noroina ja välillä takapakkia ottaen. Rauha hiipii mieleen pieninä hitusina, jotka satavat taivaasta pään päälle niinä lyhyinä hetkinä, kun elämä tuntuukin olevan järjestyksessä jo nyt ja tässä – ei vasta siinä tulevaisuudessa, jossa lapseni on kanssani. Ja erityisesti niinä hetkinä kun tuntuu, että se tulevaisuuskaan ei todella ole enää kovin kaukana.

Kaunista kevättä kaikille teille, jotka tätä luette! Jättäkää ihmeessä itsestänne myös jokin merkki. :)