Tuoli

Netissä oli kuva, jossa iso hevonen seisoi nöyrästi paikallaan, suitsittuna kiinni heppoiseen muoviseen tuoliin. ”The thing that’s holding you back is all in your head”, luki kuvan alla. Eräs rakas ihminen, jolle näytin kuvan, kysyi: ”Mikä on sinun muovituolisi?”

Minun muovituolini on pelko. Pelko estää ihmisiä tekemästä lukuisia asioita, suitsii vapaita sielujamme monin tavoin. Minä pelkään, että tulen onnettomaksi. Että teen vääriä ratkaisuja, jotka johtavat onnettomaan elämään. 

Pelkoni on irrationaalinen – kuten useat pelot – ja kaksisuuntainen. Toisaalta pelkään, että jos hankin lapsen yksin, se valinta ei sitten teekään minua onnelliseksi. Elämä kahdestaan lapsen kanssa on ehkä hirvittävän raskasta, ehkä lapsettomat ystäväni hylkäävät minut, ehkä missaan lapsen takia potentiaalisia parisuhteita, ehkä kaipaan elämänkumppania raastavasti. Näiden skenaarioiden miettiminen ei ole yksinomaan pahaksi, mutta pelkääminen ei palvele mitään eikä ketään. Pelko hidastaa, kahlitsee vaivihkaa. Tiedän, ettei sinkkuäitiys tulisi olemaan silkkaa auvoa, kuten ei vanhemmuus yleensäkään. Tai mikään muukaan elämässä. Tietenkään. Kyse on siitä, että haluan koko paketin. Valvottuine öineen, puklurätteineen.

Enemmän itse asiassa pelkään, että kadun, jos odotan vielä. Pelkään, että odottaminen on huono päätös ja tekee minusta katkeran. Odottamiseen on kuitenkin helppo unohtua: Jospa katsoisin vielä löydänkö puolisoa – jos katsoisin tämän kesän vielä, tämän vuoden, nämä treffit vielä. Keskittyisin muihin asioihin elämässä. Valmistelisin rauhassa, miettisin ja miettisin. Tämä pelko on ollut hahmoton, harmaa ja salakavalan raskas. Aiemmin minusta on tuntunut, että suru ja katkeruus yltävät hyvin pian kestämättömiin mittasuhteisiin, sillä ne vain kasvavat päivä päivältä, joulu joululta.

Viimeksi kuluneiden yhdeksän kuukauden (kuinka osuvaa) aikana olen kuitenkin löytänyt uutta rauhaa tämän asian kanssa elämiseen. Olen päästänyt irti… jostakin. Ehkä saanut suitsiani löystymään. Ahdistus ei enää kurista. En enää itke joka kerta kun puhun tästä – olen itkenyt tämän vuoksi viimeksi yli puoli vuotta sitten. Sen sijaan lapsenhankinta on minulle nykyisellään konkreettinen suunnitelma. Ei vielä aivan kirkas, mutta jo todellinen, realistinen. Jo niin pureskeltu, että se on alkanut tuntua omalta. Olen alkanut jutella asiasta ihmisille eri tavalla kuin ennen: arkisesti, vailla traagisuutta, ei vuodattavaan vaan suunnittelevaan sävyyn.

Tässä hetkessä on hyvä olla.

Toivon kuulautta ja kirkkautta lukemaan eksyneiden syyspäiviin!

Raitabodyja somisteeksi sinkkukotiin

Olen jo pitkään aikonut kirjoittaa siitä, miltä minusta tuntuu vierailla kauppojen lastenvaateosastoilla. Se on tuntunut erilaiselta eri aikoina. Muistan sen pari vuotta sitten olleen niin kivuliasta, että yritin kulkiessani välttää osastojen näkemistä edes vilaukselta. Pelkäsin musertavaa tuskaa, joka saattoi hyökyä tajuntaan sekunneissa nähtyäni rekissä kivan bodyn. Joskus kurkkuun nousi pala jo bodyjen ajattelemisesta, vaikka kiersinkin rekit kaukaa. Miksi kaupoissa on näitä osastoja, mietin. Eivätkö ne yhtään ajattele, kiduttavat maksavia asiakkaita keskellä kirkasta päivää.

Aiemmin, useita vuosia sitten, vauvanvaatteiden katselemisessa oli vielä jotakin ihanaa. Kutsun sitä vauvakuumekaudekseni – sittemmin olen siirtynyt vauvakuumeen tuolle puolen, repivään vauvankaipuutuskatilaan, jota voivat ymmärtää vain toiset vauvankaipuutuskaiset. Viattoman kuumeilun aikoina minusta oli vielä kiherryttävää hypistellä potkareita ja miettiä, mitä värejä ja kuoseja valitsisin omalle nyytilleni. Toisaalta saatoin tuntea olevani hiukan väärässä paikassa, kuin luvatta liikkeellä: kaikki varmaan näkevät naamastani että en ole raskaana, en kuulu tänne. 

Useita kertoja olen ollut vähällä ostaa jonkin vaatekappaleen tulevaa vauvaani odottamaan. Olen kuitenkin aina lopulta pidättäytynyt ostamisesta mielenterveyteni nimissä. Puolisen vuotta sitten olin jälleen tällaisessa tilanteessa, ja huomasin perustelevani ääneen seurassani shoppailleelle ystävälle, että voisin kyllä viedä kyseisen raitaihanuuden kassalle ja kotiin hajoamatta siitä sen kummemmin. "Oletko varma että se olisi sinulle hyväksi", kysyi ystävä. Minä tulin melkein vihaiseksi. Mistä sinä (ällöttävän onnekas pienen lapsen äiti, muuten) tiedät mikä minulle on hyväksi – minulla on tämä kaipuu ja tämä psyyke kyllä hallinnassa! Mutta olikohan? Sekin body jäi joka tapauksessa ostamatta.

Kun olen saanut kummilapsia, suhteeni potkarirekkeihin on hieman arkistunut. Saatan suunnata kuosi-intoiluni kummipalleroihin ja hetkellisesti unohtaa oman kipuni. Vielä tähänkään päivään mennessä en ole sallinut itseni ostaa vaatteita omalle lapselleni.

Taannoin kuitenkin ostin ensimmäisen lastenkirjani – ilman eeppistä päätöstä tai paatosta, koska ajattelen senkin olevan osittain kummipalleroita varten. Voin lukea sitä heille, kun he tulevat käymään. Nyt minulla on siis hyllyssä kirja, joka on tavallaan minun tulevaa lastani varten, tavallaan ei. En edelleenkään tiedä, milloin lapseni on tulossa.

Ehkä hyvät asiat hiipivätkin elämään usein tällä tapaa: hiukan varkain, puolivahingossa. Kirjat hiipivät hyllyyn kummihetkien varjolla. Varmuus siitä, että voisin ryhtyä lapsentekoon yksin, hiipii tajuntaan noroina ja välillä takapakkia ottaen. Rauha hiipii mieleen pieninä hitusina, jotka satavat taivaasta pään päälle niinä lyhyinä hetkinä, kun elämä tuntuukin olevan järjestyksessä jo nyt ja tässä – ei vasta siinä tulevaisuudessa, jossa lapseni on kanssani. Ja erityisesti niinä hetkinä kun tuntuu, että se tulevaisuuskaan ei todella ole enää kovin kaukana.

Kaunista kevättä kaikille teille, jotka tätä luette! Jättäkää ihmeessä itsestänne myös jokin merkki. :) 

Onttous

Kaiken lävistävä kaipuu

Onttous rungossani

Kuilu sisällä

Joka saa tuntemaan että

kaikki, ihan kaikki

ennen lapsen saamista

on jonkinlaista varjoelämää

Kiitävä intensiivinen

Kutsuvatko sieluni kuiskaukset

minua tuntemattomiin paikkoihin

vai tunnettuihin?

Ilmoittavatko ne

tasaisen vaativasti vuosien painokkuudella

että tarvitsen janoan kaipaan

minun kuuluu saada

rintani päälle paino

hengittävä olento

jonka kanssa minun kuuluu

jakaa kiitävä intensiivinen aika

jona minun on osattava kaikessa

nähdä vilahtava väliaikaisuus

nauttia sen pohjalta

loputtomalla janolla ja nälällä

Emoa vasten

Pitelin tänään ystävän lasta, pitkästä aikaa rauhassa sylittelin niin pientä. Hän lepäsi rinnallani, painavana vaikka kevyenä, keho minun kehoni päällä kuin olisi jollakin syvemmällä tavalla kuulunut siihen. Vieras, jonka olemus kuitenkin tuttu.

Joskus – kuten tänään, kun minulla oli pitkä hetki aikaa omille ajatuksilleni – huomaan puolivillaisesti miettiväni, MIKSI oikeastaan edes haluan lasta. Mikä on sen syvin merkitys minulle? Miten lapsi tekisi elämästäni olennaisesti mielekkäämpää, täydempää kuin se on nyt?

Sitten muistan: selittämätön, voimallinen. Se, miltä ystävän vauva sylissäni tuntui. Lapsen paino, raskas ja rakas. Vaalittava, vaativa, kasvatettava ja kasvattava. Tiikerinpentu jolla on omat raidat, oma hengitys ja oma pieni karjunta, mutta jonka suonissa virtaa äititiikerin veri. 

Tämä tulevaisuuden tiikeriäiti on nyt käännekohdassa. Ajatukseni ja tunnemaisemani tämän blogin aihepiiristä ovat viimeisen kuukauden aikana muuttuneet enemmän kuin sitä edeltäneiden kahden vuoden aikana yhteensä. Hyvään suuntaan! Muutoksen pukeminen sanoiksi on oma haasteensa, joten blogi on ollut hiljaa. Tänään sanon lähinnä tämän: Lapseni on tulossa luokseni, hän on koko ajan minua lähempänä ja tunnen sen.

Vahvistavia värähtelyjä helmikuuhun sinulle joka luet tätä!

Minun raitani, hänen raitansa

"Ehkä"

Tajusin hiljattain, että en voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät tiedä haluavatko lapsia vai eivät. En tietenkään pidä heidän haluaan, haluamattomuuttaan tai epätietoisuuttaan huonompina kuin omaa haluani – kukin tallaa omaa polkuaan omalla askellajillaan, ja niin sen kuuluukin olla. Tarkoitan vain, että en pysty edes likimain mieltämään sitä, kuinka tuollaisten ihmisten ajatusmaailma rakentuu. Mitä heidän päässään liikkuu, mikä sydämessään läikehtii?

Ymmärrän jopa paremmin niitä ihmisiä, jotka tietävät, että eivät halua lapsia. Heidänkin mielenliikkeidensä ainekset sinällään ovat minulle tuntemattomia, mutta ainakin heillä on selvä käsitys siitä, että vanhemmuus ei ole heitä varten, mikä on tietysti okei. 

He, jotka saattaisivat "ehkä jossain vaiheessa" haluta lapsia: On vielä ymmärrettävää olla parikymppinen sellainen. On kuitenkin paljon yli kolmekymppisiä sellaisia. Eikä siinäkään toki ole mitään väärää – mutta kuinka he voivat olla ahdistumatta asiasta silmittömästi koko ajan? Lapsen hankkiminen on suuren suuri, peruuttamaton askel, jota otetaan vahingossa, puolivahingossa ja TJOT-periaatteella. Jätetään ottamatta, kun "hups, elämä ei tuonutkaan tilaisuutta eteen". Yritetään ottaa siinä onnistumatta – kenties kivuista suurin.

Ehkä en ylipäätään ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä haluavat. Itse olen oikein hyvä tietämään mitä haluan, mutta en nähtävästi kovin hyvä pärjäämään sitten, kun aikaa kuluu eikä haluamaani kuulu. Minä ja mahdollinen tuleva lapseni olemme itse asiassa hurjan onnekkaita: hän tulee olemaan niin hartaasti toivottu. Juuri nyt tuo onnekkuus ei lämmitä. Tulee lämmittämään aikanaan, toivottavasti! 

Kuljen tätä vuotta eteenpäin tietynlaisella uudella energialla. Olen saanut vauhtiin vauvattomuusblogin ja sen ohella muitakin henkisiä prosesseja. Välillä tuntuu, että elämäni lapsen saamiseen saakka tulee olemaan lähinnä kärvistelyä, kaipuuni hoivaamista ja yritystä repiä hetkellisiä iloja irti asioista, joista yksikään ei täytä ammottavaa aukkoa sisälläni. Yritystä pitää itseäni kasassa, sillä enhän voi viedä tulevaan vanhemmuuteen (enkä muuten tulevaan parisuhteeseenkaan?) repaleista psyykenrauniota. Turhauttavaa on se, että psyykeeni tuskin olisi koskaan edes muuttunut repaleiseksi, jos olisin saanut lapseni aiemmin. Tämä on tietenkin vain arvaus. 

Elämää ei voi ennustaa. Ennustamattomuus on raastavaa, mutta siinä juuri on elämän suola ja liekki. Toiveita ja suunnitelmia täytyy päivittää, muokata uusiksi. Selvä, ei lasta nyt – mutta kyllä vielä joskus. Kyllä vielä, ehkä melko piankin. Asiat voivat milloin tahansa muuttua. Joskus ne voi muuttaa itse.

Voimallista ja lämmintä vuotta 2014!