Netissä oli kuva, jossa iso hevonen seisoi nöyrästi
paikallaan, suitsittuna kiinni heppoiseen muoviseen tuoliin. ”The thing that’s
holding you back is all in your head”, luki kuvan alla. Eräs rakas ihminen,
jolle näytin kuvan, kysyi: ”Mikä on sinun muovituolisi?”
Minun muovituolini on pelko. Pelko estää ihmisiä tekemästä lukuisia asioita, suitsii
vapaita sielujamme monin tavoin. Minä pelkään, että tulen onnettomaksi. Että
teen vääriä ratkaisuja, jotka johtavat onnettomaan elämään.
Pelkoni on irrationaalinen – kuten useat pelot – ja kaksisuuntainen. Toisaalta
pelkään, että jos hankin lapsen yksin, se valinta ei sitten teekään minua
onnelliseksi. Elämä kahdestaan lapsen kanssa on ehkä hirvittävän raskasta, ehkä
lapsettomat ystäväni hylkäävät minut, ehkä missaan lapsen takia potentiaalisia
parisuhteita, ehkä kaipaan elämänkumppania raastavasti. Näiden skenaarioiden
miettiminen ei ole yksinomaan pahaksi, mutta pelkääminen ei palvele mitään eikä
ketään. Pelko hidastaa, kahlitsee vaivihkaa. Tiedän, ettei sinkkuäitiys tulisi
olemaan silkkaa auvoa, kuten ei vanhemmuus yleensäkään. Tai mikään muukaan
elämässä. Tietenkään. Kyse on siitä, että haluan koko paketin. Valvottuine
öineen, puklurätteineen.
Enemmän itse asiassa pelkään, että kadun, jos odotan vielä. Pelkään,
että odottaminen on huono päätös ja tekee minusta katkeran. Odottamiseen on
kuitenkin helppo unohtua: Jospa katsoisin vielä löydänkö puolisoa – jos
katsoisin tämän kesän vielä, tämän vuoden, nämä treffit vielä. Keskittyisin
muihin asioihin elämässä. Valmistelisin rauhassa, miettisin ja miettisin. Tämä
pelko on ollut hahmoton, harmaa ja salakavalan raskas. Aiemmin minusta on tuntunut,
että suru ja katkeruus yltävät hyvin pian kestämättömiin mittasuhteisiin, sillä
ne vain kasvavat päivä päivältä, joulu joululta.
Viimeksi kuluneiden yhdeksän kuukauden (kuinka osuvaa) aikana
olen kuitenkin löytänyt uutta rauhaa tämän asian kanssa elämiseen. Olen
päästänyt irti… jostakin. Ehkä saanut suitsiani löystymään. Ahdistus ei enää
kurista. En enää itke joka kerta kun puhun tästä – olen itkenyt tämän vuoksi viimeksi yli puoli vuotta sitten. Sen sijaan
lapsenhankinta on minulle nykyisellään konkreettinen suunnitelma. Ei vielä
aivan kirkas, mutta jo todellinen, realistinen. Jo niin pureskeltu, että se on
alkanut tuntua omalta. Olen alkanut jutella asiasta ihmisille eri tavalla kuin
ennen: arkisesti, vailla traagisuutta, ei vuodattavaan vaan suunnittelevaan
sävyyn.
Tässä hetkessä on hyvä olla.
Toivon kuulautta ja kirkkautta lukemaan eksyneiden
syyspäiviin!
