Tuttava
kyseli sosiaalisessa mediassa suosituksia kantorepuista ja -liinoista, ”jotta
vauva voisi hengata muuallakin kuin sitterissä”. Hymiö. Kuva vauvasta
hengaamassa sitterissä. Sama tuttava oli joitakin kuukausia aiemmin kertonut
raskaudestaan puolihuolimattomalla statuspäivityksellä, muka rivien välissä,
vaikka päivityksen ainoa tarkoitus oli selvästi tuoda ilouutinen julki. Sopiihan
sitä tuoda, mutta minä en ollut ilahtunut, vaan tapani mukaan melkein itkenyt. (Ikävä
tapa. Voisinko hankkiutua tästä tavasta eroon?)
Nytkin
tuttava puhui raastavan arkipäiväiseen sävyyn: ”Olisiko suositella hyvää
kantoreppua?” Yksinkertaista: vauva hengaa usein sitterissä, hankittakoon sille vaihtoehtoinen hengauspaikka. En
tiedä, ajatteliko tuttavani statusta kirjoittaessaan, että vauva on ihmeistä
suurin, olennoista rakkain, ja kantoväline keino pitää tuota ihmeellistä olentoa
enemmän lähellä. Kyseessä on siis valtava asia – ei arkipäiväinen vaan
lähestulkoon pyhä. Voisin itkeä jälleen: liikutuksesta, nöyryydestä, surusta,
kateudesta.
Sen, että
tuttavani ei ole jo vuosia ennen raskauden suunnittelua lueskellut sivutolkulla
kokemuksia ja suosituksia kantoliinoista ja -repuista, ei pitäisi olla minulta
pois. Vaikka minä olen henkisesti valmistautunut lapsen saamiseen jo kauan
ennen kuin lapsesta on ollut mitään haisua (ei muuten ole haisua vieläkään),
muiden ei tarvitse. Minunkaan ei tarvitsisi. Voisin orientoitua muuhunkin kuin
aina vain lapsentekoon – jos osaisin!
Tiedän, että
muiden onni, muiden puolivahingossa saadut vauvelit ja rennot
kantoliinagallupit eivät ole minulta pois. Siltä se kuitenkin välillä tuntuu, ja moni
lasta pitkään kaivannut varmasti samaistuu tähän. Toivon saavani tästä blogista
rauhaa, kärsivällisyyttä ja perspektiiviä. Toivon, että blogi auttaa minua
jäsentämään sakeaa mielensisältöäni ja näkemään muutakin kuin lapsen, jota minulla ei vielä ole.
 |
| Syyssää ja kaipaus – match made in heaven! |
